perjantai 27. huhtikuuta 2012
Ihmisten puolue?
Vasemmistoliittoa pidetään yleisesti paitsi mediassa, myös monen puoleessa toimijan käsityksissä ns. työväenpuolueena. Vaikka puolue ei ohjelmiensa mukaan itseänsä sellaiseksi määrittelekään, löytyy periaateohjelmasta kuitenkin maininta Vasemmistoliiton juurista “työväenliikkeen yli satavuotisessa kamppailussa tasa-arvon ja alistettujen vapauden puolesta”.
Tähän historiaan viitaten kiirii, varsinkin vapun aikaan, monien työläisten ja työläismielisten huulilla kehoitus: ”kaikki maailman työläiset, yhtykää!”. Lausessa piilee monimerkityksellisyys, ja ei - en viittaa vappuaaton rientojen pikkutuntien kanssakäymisiin juhlivien työläisten keskuudessa, vaan koko työläiskäsitteeseen. Nimittäin, kommunistisen manifestin, mistä lause on peräisin, alkukielisessä esityksessä viitataan proletaareihin, jotka milloin missäkin yhteyksissä on käännetty - tai käsitetty eri tavoin koskemaan juuri työläisiä. Kuka sitten on työläinen? Kenet kelpuutamme tähän luokista jaloimpaan?
Juha Drufva kirjoittaa Kansan Uutisten Näkökulma-palstalla proletariaatti-käsitteen monimutkaisuudesta. Hän viittaa Raoul Palmgrenin väitöskirjaan, jossa käsitellään sanan alkuperää latinan kielessä. Antiikin Roomassa proletarii -luokka tarkoitti ihmisiä, jotka merkittiin erilaisiin rekistereihin verojen yms. vuoksi, mutta vain koska heillä oli jälkikasvua. Toisin sanoen proletarii tarkoitti: “ainoastaan jälkeläisten puolesta lukuun otettavia”, ihmisiä, jotka olivat niin vähävaraisia, ettei heiltä ollut mielekästä kantaa edes veroja.
Mitä Marxiin tulee, ei ongelmamme ratkea sen helpommin. Karkeasti käsitettynä työväenluokka marxilaisessa mielessä viittaa siihen ryhmään ihmisiä, joilla tuotannossa ei ole muuta kauppatavaraa, kuin työpanoksensa. Tällä siis viitataan tuotantosuhteisiin, jotka määräytyvät sen perusteella, minkälainen hallinta kullakin ryhmällä on raaka-aineisiin, työkoneisiin yms. Näissä suhdanteissa siis työväenluokalla ei viitata työsuhteeseen vaan huonoon neuvotteluasemaan. Tässä mielessä työväenpuolue ei ole puolue joka ajaa työssäkäyvien etuja sinänsä, vaan pyrkii parantamaan muiden tarjoamasta työstä riippuvaisten neuvotteluasemaa, tai kuten klassisessa ääriesimerkissä, poistamaan täysin ryhmien väliset erot.
Tämän käsitesopan myötä toivon jokaisen näin Vapun, suomalaisen työn päivän, alla työväenlauluja hoilotellessaan ja marssilla iskulauseita huudellen pohtivan tykönään niiden sisältämää merkitystä. Mitä tarkoittaa olla mukana työväenliikkeessä? Mitä on olla työväenpuole?
Ja jos jotakin oivallusta tämän myötä syntyykin, miten se on palautettavissa poliittiseen toimintaan. Kuntavaalit ovat kohta ovella ja jokaisen ehdolle aikovan päässä pyörii yhteinen kysymys: mitä haluamme? Mutta mikä olisikaan tärkeämpää, kuin kysyä: viekö toimintamme sitä kohti?
Teksti on julkaistu Kansan Tahdossa 26.4.2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Poliittinen kestovaippa
Olen kuullut sanottavan, että poliitikkoja ja vaippoja pitää vaihtaa aika-ajoin - samasta syystä. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin tottavie, niihän se on. Näin itse aiheutetulla valtuustotauolla saa tervettä etäisyyttä päivän politiikkaan, kun nyt uutena rovaniemeläisenä pääsen tarkastelemaan asioita puhtaammin kuntalaisen näkökulmasta, asukkaana, en valtuutettuna. Mitä toimintaani Kemin kaupunginvaltuutettuna tulee, omalta osaltan tunnustan syyllistyneeni arjesta etääntymiseen ja tästä viisastuneena aion ottaa valtuustotauosta kaiken ilon irti.
Täysin toimettomanahan tässä ei tarvitse maata. Luottamustehtävät ja työ poliittisissa ja muissa järjestöissä pitävät kiireisenä, ja vaikkakin ehkä heikentävät mahdollisuutta ottaa kunnolla etäisyyttä, takaavat sen, ettei totuus pääse unohtumaan.
Ensimmäiset aatokset tässä tilassa palauttavat minut niihin aikoihin, kun päätin aktivoitua parlamentaarisella puolella, järjestötoiminnassahan olin mukana paljon pidempään. Tulevien sukupolvien takiahan aikanaan selitin aktivoitumiseni ja kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että välillä on mennyt pitkiäkin aikoja, ettei se ole ollut päällimmäisenä mielessä. Valtuustotyön ota-tai-jätä päätöksenteko pakkolomautti sisäisen visionäärini. Tilanteessa, jossa joutuu keskittämään ajattelunsa valmiiden esitysten hyväksymiseen tai vastustamiseen, unohtuu helposti kokonaiskuvan, ja tulevien, vaihtoehtoisten mahdollisten maailmoiden muotoilu. Pääasiassa jälkimmäistä toivoisi poliitikkojen harrastavan, mutta etenkin kunnissa visiointi jää pääasiassa virkamiesten esityksiin. Tuossa vaiheessa niiden sisältöön on valtuutettu tuskin päässyt paljoakaan vaikuttamaan, ja esitysten tullessa päätöksentekoon, ne voi joko hyväksyä tai hylätä.
Edelliseen liittyen muutama sananen vaikuttamisen itsestäänselvyydestä ja toisaalta vaikuttamisesta sen itsensä vuoksi. Välillä on hyvä kysyä: “miksi me teemme tätä?” Haluammeko valtaa vain, jotta se olisi pois niiltä, jotka sitä meitä vastaan käyttäisivät? Onko meillä viisautta sen käyttämiseen johonkin muuhun? Mitä haluamme rakentaa? Itse joka tapauksessa koen, että osallistuminen ja vallan tavoittelu on edelleen äärimmäisen tärkeää. Ja vaikka päätöksenteon kaava on muuttunut mainitussa suhteessa vähemmän kannustavaksi, on siellä edelleen paljon, mihin todella voi vaikuttaa. Sitäpaitsi, on paljon myös itsestä kiinni, minkälaista osallistuminen on, parhaimmillaan se voi olla myös osallistAmista, mikäli onnistumme siinä, mikä olisi kaikkein tärkeintä - ihmisten mukaan tempaisemisessa.
Kertakäyttökulttuuria vastustavana en tietenkään vaipanvaihtovertauksella tarkoita, että me aktiivipolitiikkaan kerran antautuneet joutaisimme roskakoriin. Kestovaippoja käyttäneenä, ja ne toimivaksi todettuani olen päätynyt kannattamaan vaippojen ajoittaista pesua ja kuivatusta ennen uutta käyttöä.
Täysin toimettomanahan tässä ei tarvitse maata. Luottamustehtävät ja työ poliittisissa ja muissa järjestöissä pitävät kiireisenä, ja vaikkakin ehkä heikentävät mahdollisuutta ottaa kunnolla etäisyyttä, takaavat sen, ettei totuus pääse unohtumaan.
Ensimmäiset aatokset tässä tilassa palauttavat minut niihin aikoihin, kun päätin aktivoitua parlamentaarisella puolella, järjestötoiminnassahan olin mukana paljon pidempään. Tulevien sukupolvien takiahan aikanaan selitin aktivoitumiseni ja kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että välillä on mennyt pitkiäkin aikoja, ettei se ole ollut päällimmäisenä mielessä. Valtuustotyön ota-tai-jätä päätöksenteko pakkolomautti sisäisen visionäärini. Tilanteessa, jossa joutuu keskittämään ajattelunsa valmiiden esitysten hyväksymiseen tai vastustamiseen, unohtuu helposti kokonaiskuvan, ja tulevien, vaihtoehtoisten mahdollisten maailmoiden muotoilu. Pääasiassa jälkimmäistä toivoisi poliitikkojen harrastavan, mutta etenkin kunnissa visiointi jää pääasiassa virkamiesten esityksiin. Tuossa vaiheessa niiden sisältöön on valtuutettu tuskin päässyt paljoakaan vaikuttamaan, ja esitysten tullessa päätöksentekoon, ne voi joko hyväksyä tai hylätä.
Edelliseen liittyen muutama sananen vaikuttamisen itsestäänselvyydestä ja toisaalta vaikuttamisesta sen itsensä vuoksi. Välillä on hyvä kysyä: “miksi me teemme tätä?” Haluammeko valtaa vain, jotta se olisi pois niiltä, jotka sitä meitä vastaan käyttäisivät? Onko meillä viisautta sen käyttämiseen johonkin muuhun? Mitä haluamme rakentaa? Itse joka tapauksessa koen, että osallistuminen ja vallan tavoittelu on edelleen äärimmäisen tärkeää. Ja vaikka päätöksenteon kaava on muuttunut mainitussa suhteessa vähemmän kannustavaksi, on siellä edelleen paljon, mihin todella voi vaikuttaa. Sitäpaitsi, on paljon myös itsestä kiinni, minkälaista osallistuminen on, parhaimmillaan se voi olla myös osallistAmista, mikäli onnistumme siinä, mikä olisi kaikkein tärkeintä - ihmisten mukaan tempaisemisessa.
Kertakäyttökulttuuria vastustavana en tietenkään vaipanvaihtovertauksella tarkoita, että me aktiivipolitiikkaan kerran antautuneet joutaisimme roskakoriin. Kestovaippoja käyttäneenä, ja ne toimivaksi todettuani olen päätynyt kannattamaan vaippojen ajoittaista pesua ja kuivatusta ennen uutta käyttöä.
(Tämä teksti on julkaistu Kansan Tahdossa 2.2.2012)
torstai 22. syyskuuta 2011
Se valuu sittenkin
Oikeiston talouspolitiikka perustuu mantraan: “Menestyvät yksilöt tuottavat hyvinvointia koko yhteisölle” ja sen vuoksi noita menestystarinoita ei pitäisi jarruttaa tai kokonaan estää verotuksella, tai muulla sääntelyllä. Sen perusidea on, että kun hyvin tienaavien tuloja ei rajoiteta veroilla ja rajoituksilla, kuten ympäristölaeilla, tulot maksimoituvat ja näin myös muulle kansalle jää enemmän tähteitä jaettavaksi. Tämän katsotaan lisäävän koko kansan hyvinvointia.
Totta onkin, että viime vuosikymmeninä työn tuottavuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja hyvinvointi on joillain mittareilla lisääntynyt. Eliniänodote on pidentynyt ja olemme saaneet todistaa hyvinvointivaltion synnyn. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen.
Mantra pitikin paikkansa - mutta vain hetken. New York Times julkaisi 4.9.2011 kuvaajan vaurauden jakautumisesta, joka osoitti, että Yhdysvalloissa sotien jälkeen palkat ja ostovoima kasvoivat tasaisesti kansantuotteen mukana. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuolloin talous oli hyvin säädeltyä. On turvallista olettaa kehityksen olleen euroopassa pitkälti samansuuntainen. Tärkeää on muistaa myös, että tuona aikana luotiin tuntemamme hyvinvointivaltion perusta.
Uusliberaali kumous 70-luvun lopussa kuitenkin katkaisi tämän jatkumon. Talouden vapauttamistoimenpiteet kylläkin kiihdyttivät talouskasvua, mutta alimman palkkaluokan ostovoima jäätyi sille tasolleen, keskiluokankin kehityksen hidastuessa ja aineellinen hyvinvointi lisääntyi enää vain parhaiten tienaavalla viidenneksellä.
Ostovoiman jäätyminen on monella tapaa heikentänyt alimman tuloluokan hyvinvointia. Se lisää elämän epävarmuutta ja turvattomuuden tunnetta luoden aineellista ja henkistä pahoinvointia. Tietenkin tämä korostuu enemmän Yhdysvaltojen tapaisessa valtiossa, jossa sosiaaliturvaa ei ole samaan tapaan kuin meillä, mutta turvassa emme ole mekään.
Mantrat ja hokemat ovat siitä vaarallisia, että niitä pidetään totena vain, koska riittävän monet niitä hokevat. Suurin osa niistä on kuitenkin helposti testattavissa, ja mikäli tulokset antavat ymmärtää, että ne ovat väärässä, niin tällöin niiden pohjalta toteutettua politiikkaa voitanee pitää vain ideologisena huuruiluna. Vastuutonta se on aina, mutta usein valitettavasti myös hyvin vahingollista!
Kun puhumme hyvinvoinnista, meidän täytyy olla äärimmäisen tarkkoja mitä sillä tarkoitamme ja millä sitä mittaamme. Politiikkaan vaikuttaessamme meidän täytyy myös olla valppaana sen suhteen, laitammeko laastaria korjaamalla sosiaaliturvaa vai parannammeko tautia muuttamalla epätasa-arvoa aiheuttavia rakenteita.
Sanotaan, että vauraus valuu alaspäin. Muitakin sanontoja alaspäin valuvista asioista on kuultu. Taitaa olla sittenkin niin, että toiset niistä ovat useammin totta.
Totta onkin, että viime vuosikymmeninä työn tuottavuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja hyvinvointi on joillain mittareilla lisääntynyt. Eliniänodote on pidentynyt ja olemme saaneet todistaa hyvinvointivaltion synnyn. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen.
Mantra pitikin paikkansa - mutta vain hetken. New York Times julkaisi 4.9.2011 kuvaajan vaurauden jakautumisesta, joka osoitti, että Yhdysvalloissa sotien jälkeen palkat ja ostovoima kasvoivat tasaisesti kansantuotteen mukana. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuolloin talous oli hyvin säädeltyä. On turvallista olettaa kehityksen olleen euroopassa pitkälti samansuuntainen. Tärkeää on muistaa myös, että tuona aikana luotiin tuntemamme hyvinvointivaltion perusta.
Uusliberaali kumous 70-luvun lopussa kuitenkin katkaisi tämän jatkumon. Talouden vapauttamistoimenpiteet kylläkin kiihdyttivät talouskasvua, mutta alimman palkkaluokan ostovoima jäätyi sille tasolleen, keskiluokankin kehityksen hidastuessa ja aineellinen hyvinvointi lisääntyi enää vain parhaiten tienaavalla viidenneksellä.
Ostovoiman jäätyminen on monella tapaa heikentänyt alimman tuloluokan hyvinvointia. Se lisää elämän epävarmuutta ja turvattomuuden tunnetta luoden aineellista ja henkistä pahoinvointia. Tietenkin tämä korostuu enemmän Yhdysvaltojen tapaisessa valtiossa, jossa sosiaaliturvaa ei ole samaan tapaan kuin meillä, mutta turvassa emme ole mekään.
Mantrat ja hokemat ovat siitä vaarallisia, että niitä pidetään totena vain, koska riittävän monet niitä hokevat. Suurin osa niistä on kuitenkin helposti testattavissa, ja mikäli tulokset antavat ymmärtää, että ne ovat väärässä, niin tällöin niiden pohjalta toteutettua politiikkaa voitanee pitää vain ideologisena huuruiluna. Vastuutonta se on aina, mutta usein valitettavasti myös hyvin vahingollista!
Kun puhumme hyvinvoinnista, meidän täytyy olla äärimmäisen tarkkoja mitä sillä tarkoitamme ja millä sitä mittaamme. Politiikkaan vaikuttaessamme meidän täytyy myös olla valppaana sen suhteen, laitammeko laastaria korjaamalla sosiaaliturvaa vai parannammeko tautia muuttamalla epätasa-arvoa aiheuttavia rakenteita.
Sanotaan, että vauraus valuu alaspäin. Muitakin sanontoja alaspäin valuvista asioista on kuultu. Taitaa olla sittenkin niin, että toiset niistä ovat useammin totta.
tiistai 23. elokuuta 2011
Syrjäytetyt ovat puhuneet
Kirjoitin mielipidekirjoituksen sanomalehteen vuoden 2009 kesäkuussa syrjäytyneistä, tai, kuten tuolloin asian ilmaisin, syrjäytetyistä. Keskustelu sai alkunsa alikulkuun ilmestyyneestä graffitista, jonka sisältö viittasi tekijän kokemukseen omasta syrjäytyneisyydestään. Tuolloin kirjoitin mm. seuraavaa: “Kun nuorisotyöttömyys kasvaa, epävarmuus lisääntyy ja odotukset kovenevat, on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tietoisen päätöksenteon tulosta. ... Mikäli asiaan ei puututa, ovat luvattomat töhryt pian pienin huolistamme, kun todellinen epätoivo alkaa purkautua.”
Vain vähämpä tiesin tuolloin, mitä tuleman pitää. Maailmanlaajuinen talous- vai pitäisikö sanoa, pankkikriisi, ja jyrkästi uusliberalisoitunut politiikka on ajanut ihmisiä ennennäkemättömään ahdinkoon, eikä pohjaa ole edes näkyvissä. Suuremmat huolet, joihin viittasin, ovat nekin alkaneet näkyä. Lontoon mellakat ovat mielestäni malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ne poikkeavat perustavalla tavalla Pohjois-Afrikan kansannousuista ja Kreikan mellakoista siten, että niistä näyttäisi tyystin puuttuvan poliittinen motiivi ja organisoituminen. Kysymyksessä ovat ihmiset, jotka uusliberalistinen kilpailu- ja yksilökeskeinen yhteiskunta on rakenteellisesti täysin syrjäyttänyt. Ihmisiä, joilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, ei ole myöskään mitään menetettävää. Nämä olosuhteet yhdistettynä Margaret Thatcherin lanseeraamaan asenteeseen “Yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä”, johon ympäröivä yhteiskunta on heitä tuudittanut nuoremman sukupolven koko eliniän, on onnistunut tuottamaan koko joukon ihmisiä, joiden kynnys ruveta Lontossa nähtyihin tekoihin on poikkeuksellisen matala. Mitään poliittista tietoisuutta mellakointiin ryhtyminen ei tarvita. Kuten ei vedenkään purkautuminen murtuneen padon läpi kysy vedeltä tietoisuutta, samoin on ihmisen laita. Vuosikymmenien rakenteellinen väkivalta on kasannut yhteiskunnallisten mannerlaattojen väliin vaarallisen jännitteen, jota purkamaan vaaditaan nyt radikaaleja otteita.
Mikä avuksi? Mainitsemassani mielipidekirjoituksessa peräänkuulutin seuraavaa:”..on aloitettava elämän varmuutta lisäävien turvaverkkojen rakentamisesta, kuten tulonsiirroista varakkailta köyhimmille verotusta viilaamalla, työstä riippumattomasta perustoimeentulosta, ja kansalaisia kuulevasta ja osallistavasta päätöksenteosta …Tulonsiirrot kuten opintoraha, toimeentulotuki, kirjasto ja julkinen terveydenhuolto ovat sitäpaitsi mitä parhainta talouden elvyttämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä, sillä kipurajan alapuolella eläville annettuna joka ikinen euro menee suoraan kulutukseen niin ruoan kuin palveluidenkin muodossa työllistäen näin palveluntuottajia ja kauppiaita. Pienistä puroista jne.”. Mainitsemani keinot eivät mielestäni ole vääriää nytkään, vaikkakin nyt tarvittaisiin paljon kokonaisvaltaisempia toimia.
P.S.
Työttömyydessä synkkä yksityiskohta
Vain vähämpä tiesin tuolloin, mitä tuleman pitää. Maailmanlaajuinen talous- vai pitäisikö sanoa, pankkikriisi, ja jyrkästi uusliberalisoitunut politiikka on ajanut ihmisiä ennennäkemättömään ahdinkoon, eikä pohjaa ole edes näkyvissä. Suuremmat huolet, joihin viittasin, ovat nekin alkaneet näkyä. Lontoon mellakat ovat mielestäni malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ne poikkeavat perustavalla tavalla Pohjois-Afrikan kansannousuista ja Kreikan mellakoista siten, että niistä näyttäisi tyystin puuttuvan poliittinen motiivi ja organisoituminen. Kysymyksessä ovat ihmiset, jotka uusliberalistinen kilpailu- ja yksilökeskeinen yhteiskunta on rakenteellisesti täysin syrjäyttänyt. Ihmisiä, joilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, ei ole myöskään mitään menetettävää. Nämä olosuhteet yhdistettynä Margaret Thatcherin lanseeraamaan asenteeseen “Yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä”, johon ympäröivä yhteiskunta on heitä tuudittanut nuoremman sukupolven koko eliniän, on onnistunut tuottamaan koko joukon ihmisiä, joiden kynnys ruveta Lontossa nähtyihin tekoihin on poikkeuksellisen matala. Mitään poliittista tietoisuutta mellakointiin ryhtyminen ei tarvita. Kuten ei vedenkään purkautuminen murtuneen padon läpi kysy vedeltä tietoisuutta, samoin on ihmisen laita. Vuosikymmenien rakenteellinen väkivalta on kasannut yhteiskunnallisten mannerlaattojen väliin vaarallisen jännitteen, jota purkamaan vaaditaan nyt radikaaleja otteita.
Mikä avuksi? Mainitsemassani mielipidekirjoituksessa peräänkuulutin seuraavaa:”..on aloitettava elämän varmuutta lisäävien turvaverkkojen rakentamisesta, kuten tulonsiirroista varakkailta köyhimmille verotusta viilaamalla, työstä riippumattomasta perustoimeentulosta, ja kansalaisia kuulevasta ja osallistavasta päätöksenteosta …Tulonsiirrot kuten opintoraha, toimeentulotuki, kirjasto ja julkinen terveydenhuolto ovat sitäpaitsi mitä parhainta talouden elvyttämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä, sillä kipurajan alapuolella eläville annettuna joka ikinen euro menee suoraan kulutukseen niin ruoan kuin palveluidenkin muodossa työllistäen näin palveluntuottajia ja kauppiaita. Pienistä puroista jne.”. Mainitsemani keinot eivät mielestäni ole vääriää nytkään, vaikkakin nyt tarvittaisiin paljon kokonaisvaltaisempia toimia.
P.S.
Työttömyydessä synkkä yksityiskohta
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Kirkko irti valtiosta
Blogissa on ollut hiljaiseloa, mutta allekirjoittanut on kuitenkin ollut työssä ja toimessa. Olen kirjoitellut kolumnia Kansan Tahtoon, ja yleisön pyynnöstä viimeisin puheenvuoroni myös blogissa helpomman levittämisen mahdollistamiseksi:
----
Sain kunnian edustaa Lapin Vasemmistonuoria toukokuun lopulla järjestetyssä Vasemmistonuoret ry:n XXVI sääntömääräisessä liittokokouksessa. Kokous oli ehkä paras aikoihin, niin minun, kuin monen muunkin läsnä olleen mielestä. Kokouksessa muotoiltiin järjestölle uusi poliittinen ohjelma, joka kai tätä julkaistaessa on jo vasemmistonuorten nettisivuilla luettavissa, että sinne vain hopi hopi. Henkilövalinnoiltakaan ei vältytty, siispä vielä kerran onnittelut mainiolle Li Anderssonille puheenjohtajuudesta, ja Juuso Aromaalle sekä pohjoisen omalle supernaiselle, Hanna Sarkkiselle varapuheenjohtajuuksista.
Eräs asia jäi kirjavasta keskustelusta mieleeni ja se on valtiokirkkokysymys. Kokouksessa tehdyssä aloitteessa vaadittiin kirkkoa erotettavaksi valtiosta ja jäin miettimään paitsi sitä, että eikös samansuuntainen aloite ole lähes joka liittokokouksessa niin myös sitä, että tämähän on toisaalta vasemmiston historiaa ajattellen eräs keskeisimpiä tavoitteita, etenkin kun se ei ole vielä toteutunut. Kuuluisa Forssan ohjelma kirjasi vuonna 1903 asiasta seuraavasti:
“Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”
Itse olen aina kannattanut ajatusta. Tuossahan ei pyritä kieltämään uskonnon harjoittamista, siinä pyritään vain purkamaan yhden tietyn uskontokunnan etuoikeutettu asema verojen kerääjänä. Vapauden ja tasa-arvon liikkeeksi julistautuvan vasemmiston soisi tästä asiasta pitävän enemmänkin melua. Nykyäänhän kirkko perii jäsenmaksuluontoisen veron lisäksi myös ns. yhteisöveroa, johon joutuvat osallistumaan kaikki veronmaksajat, yrityksetkin.
Meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa päällimmäisenä näyttäytyvät talouskysymykset, niinkuin pitääkin. Kuitenkin puoleet jakautuvat oikeisto-vasemmistoakselille myös muissa, kuin talouskysymyksissä ja mielestäni uskonnonvapauskysymys on juuri sellainen. Monikulttuurisuutta vastustavat PerusSuomalaiset ja Kristillisdemokraatit esiintyvät islamin uhkan torjujana, mutta todellisuudessa edistävät jyrkän kristilliskonservatiivisen yksikulttuurisuuden pakottamista Suomeen.
Kansanvallassa voimme toki erottaa kirkon valtiosta, mutta emme uskontoa politiikasta - hyvä niin. Jokaisella kun on oikeus kantojaan julistaa, olivat ne sitten peräisin raamatusta tai muusta manifestistä. Katsoisin kuitenkin, ettei vasemmiston tulisi hallituspohjaa muotoiltaessa tippaakaan nöyristellä tämän edistyksellisen tavoitteen kanssa. Politiikka on tietysti kompromisseja täynnä, mutta jos edes uskonnonopetus kouluissa, niinkuin Forssan ohjelmakin kirjaa, saataisiin lopetettua, olisi sekin edistystä. Uskonnonopettajien ei tarvi pelätä työttömyyttä, heillähän on hyvä tietopohja uuden yleisen katsomusaineen opettamiseen pienellä perehtymisellä.
----
Sain kunnian edustaa Lapin Vasemmistonuoria toukokuun lopulla järjestetyssä Vasemmistonuoret ry:n XXVI sääntömääräisessä liittokokouksessa. Kokous oli ehkä paras aikoihin, niin minun, kuin monen muunkin läsnä olleen mielestä. Kokouksessa muotoiltiin järjestölle uusi poliittinen ohjelma, joka kai tätä julkaistaessa on jo vasemmistonuorten nettisivuilla luettavissa, että sinne vain hopi hopi. Henkilövalinnoiltakaan ei vältytty, siispä vielä kerran onnittelut mainiolle Li Anderssonille puheenjohtajuudesta, ja Juuso Aromaalle sekä pohjoisen omalle supernaiselle, Hanna Sarkkiselle varapuheenjohtajuuksista.
Eräs asia jäi kirjavasta keskustelusta mieleeni ja se on valtiokirkkokysymys. Kokouksessa tehdyssä aloitteessa vaadittiin kirkkoa erotettavaksi valtiosta ja jäin miettimään paitsi sitä, että eikös samansuuntainen aloite ole lähes joka liittokokouksessa niin myös sitä, että tämähän on toisaalta vasemmiston historiaa ajattellen eräs keskeisimpiä tavoitteita, etenkin kun se ei ole vielä toteutunut. Kuuluisa Forssan ohjelma kirjasi vuonna 1903 asiasta seuraavasti:
“Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”
Itse olen aina kannattanut ajatusta. Tuossahan ei pyritä kieltämään uskonnon harjoittamista, siinä pyritään vain purkamaan yhden tietyn uskontokunnan etuoikeutettu asema verojen kerääjänä. Vapauden ja tasa-arvon liikkeeksi julistautuvan vasemmiston soisi tästä asiasta pitävän enemmänkin melua. Nykyäänhän kirkko perii jäsenmaksuluontoisen veron lisäksi myös ns. yhteisöveroa, johon joutuvat osallistumaan kaikki veronmaksajat, yrityksetkin.
Meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa päällimmäisenä näyttäytyvät talouskysymykset, niinkuin pitääkin. Kuitenkin puoleet jakautuvat oikeisto-vasemmistoakselille myös muissa, kuin talouskysymyksissä ja mielestäni uskonnonvapauskysymys on juuri sellainen. Monikulttuurisuutta vastustavat PerusSuomalaiset ja Kristillisdemokraatit esiintyvät islamin uhkan torjujana, mutta todellisuudessa edistävät jyrkän kristilliskonservatiivisen yksikulttuurisuuden pakottamista Suomeen.
Kansanvallassa voimme toki erottaa kirkon valtiosta, mutta emme uskontoa politiikasta - hyvä niin. Jokaisella kun on oikeus kantojaan julistaa, olivat ne sitten peräisin raamatusta tai muusta manifestistä. Katsoisin kuitenkin, ettei vasemmiston tulisi hallituspohjaa muotoiltaessa tippaakaan nöyristellä tämän edistyksellisen tavoitteen kanssa. Politiikka on tietysti kompromisseja täynnä, mutta jos edes uskonnonopetus kouluissa, niinkuin Forssan ohjelmakin kirjaa, saataisiin lopetettua, olisi sekin edistystä. Uskonnonopettajien ei tarvi pelätä työttömyyttä, heillähän on hyvä tietopohja uuden yleisen katsomusaineen opettamiseen pienellä perehtymisellä.
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Normaaliaika
Taas on se aika vuodesta, kun kelloja siirrettiin ns. kesäaikaan. Se tarkoittaa kellojen siirtämistä normaaliajasta tunnilla eteenpäin. Näin on tehty Suomessa vuodesta 1981, eli nyt kolmekymmenta vuotta. Kesäaikaan siirtymistä perustellaan energiansäästöllä, koska kelloja siirtällä pyritään rytmittämään ihmisten valveillaoloaikaa päivänvalon mukaan, mutta pitävää näyttöä energian säästymisestä ei ole. Sen sijaan näyttöä energian lisäkulutuksesta on, nimittäin valveilla ollessaan ihmiset tapaavat harrastaa energiaa kuluttavia asioita, myös ilman keinotekoista valaistusta. On myös paljon näyttöä monista haitoista, joita seuraa kellojen siirtelystä. Ihmisten biologinen kello ei ole noin vain siirrettävissä. Sen lisäksi yhteiskunnallisesti aikataulujen siirtelystä koituu monin verroin erilaisia kustannuksia, puhumattakaan kellojen siirtelyn aiheuttamista sekaannuksista ja myöhästelyistä. Haitat voi jokainen havaita henkilökohtaisesti nyt, kun joutuu käytännössä heräämään tuntia aiemmin.
Mielestäni kellojen siirtelyssä tulisi ottaa järki käteen ja luopua tästä vahingollisesta tavasta. Tässäpä oivallinen poliittinen tavoite, joka taatusti koskettaa meistä jokaista ja jota voinee kannattaa jokainen puoluekannasta riippumatta(?)
Mielestäni kellojen siirtelyssä tulisi ottaa järki käteen ja luopua tästä vahingollisesta tavasta. Tässäpä oivallinen poliittinen tavoite, joka taatusti koskettaa meistä jokaista ja jota voinee kannattaa jokainen puoluekannasta riippumatta(?)
torstai 17. maaliskuuta 2011
Nuoren vasemmiston palvelumanifesti
Julkaisimme tänään nuoren vasemmiston palvelumanifestin.
Tutustu tästä
Tutustu myös arjen radikaaleihin ja "radikaaleinta on arki" kirjan ääniversioon Tästä linkistä
Kiitos!
Ja sama tekstiversiona:
Nuoren vasemmiston PALVELUMANIFESTI: ASIATON OLESKELU SALLITTU!
Suomella on ainutlaatuinen aarre, julkiset palvelut. Niiden ansiosta olemme saaneet nauttia etuoikeuksista, jotka historiallisesti ovat kuuluneet vain eliitille.
Nuori vasemmisto tietää, ettei aarre pudonnut syliimme taivaasta. Se kasvoi vuosikymmenten kuluessa sellaisten ihmisten toimesta, jotka uskoivat solidaariseen yhteiskuntaan. Vanhempiemme ja isovanhempiemme aherruksen ansiosta me saimme d-vitamiinia neuvolasta, antibiootit terveyskeskuksesta ja lapsilisällä uudet kurahousut. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien myötä nousivat koulut, kirjastot ja sairaalat. Meidän sukupolvemme oppi lukemaan ja sai useimmiten valita ammattinsa - ja saatamme nyt ottaa vastuun.
Me emme katso hyvällä, miten yhteinen rikkautemme hupenee päivä päivältä. Emme hyväksy sitä, että onnemme, vapautemme ja tulevaisuutemme takeena olevat palvelut uhrataan kapitalismin kyltymättömälle nälälle. Vaikka kuntien kotisivut lupaavat mielenterveyskuntoutusta, hammashoitoa ja sosiaalityötä, käytännössä eivät toistuvien leikkausten riuduttamat palvelut jaksa kantaa edes lain minimivaatimuksia.
Käynnissä on valtava ryöväys tavallisilta ihmisiltä kansainvälisille palveluketjuille. Tien päässä on se kohtuuton järjestelmä, jossa yhdet tekevät työt mutta toiset keräävät varallisuuden. Me haluamme kääntää kehityksen suunnan, jotta osaksemme tullut huolenpito säilyisi meidän jälkeemme tuleville.
Ajat kuitenkin muuttuvat, eikä taistelu yhteisten palvelujen puolesta voi olla vain vanhan säilyttämistä. Siksi haluamme rakentaa myös uusia palveluja, jotka tunnistavat prekaarin työn pirstaloiman aikakäsityksen ja yksilöllisen elämän. Meille yhteisessä tuotannossa ei ole enää kyse vain ihmisten välisestä tasa-arvosta, vaan myös ympäristöämme tuhoavan ylikulutuksen hillitsemisestä:
1. Yhteisin varoin maksetut palvelut on tuotettava ilman voitontavoittelua. Yksityisen terveyssektorin kela-korvauksen kaltaiset yritystuet voidaan lakkauttaa.
2. Palvelujen on oltava saatavilla silloin kun niitä tarvitaan. On kehitettävä ilta-ajan aukioloaikoja. Lasten hoitopalveluissa on mukauduttava siihen, että hoidontarve vaihtelee nopeissakin sykleissä vanhempien työtilanteen mukaan.
3. Kouluissa on vihdoin luovuttava masokistisesta tehdastyökurista. Ainakin murrosikäisten koulupäivien alkamisaikoja on myöhennettävä. Kouluruoan rahoitus on saatettava samalle tasolle kuin aikuisten työmaaruokaloissa. Opetusmenetelmät on rakennettava ja resurssoitava kannustamaan oppilaslähtöiseen ja itsenäiseen ajatteluun. Peruskoulu on myös demokratian ja kansalaisvaikuttamisen koulu.
4. Palvelut kuuluvat kaikille. Liikkumisen lisääntymisen vuoksi on aika luopua asumisperustaisuudesta – väärässä kunnassa tai maassa sairastuminen ei voi olla syy hoidon eväämiselle.
5. Kaupunkiliikenteen on perustuttava sujuvalle ja maksuttomalle joukkoliikenteelle. Valtakunnallisesti ja mahdollisuuksien mukaan myös paikallisesti on suosittava raideliikennettä.
6. Kuntien on kaavoitettava ja rakennettava kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja kaikenkokoisille kotitalouksille.
7. Kirjastoista tulee laajentaa paikallisia olohuoneita, joista löytyy laadukkaiden kirjastopalvelujen lisäksi riittävästi päätepaikkoja, tiedon ja kulttuurin latauspisteitä sekä kokoontumistiloja kansalaistoimijoille. Kirjastojen yhteyteen tulee perustaa myös lainastoja sellaiselle tavaralle, jota ihmiset tarvitsevat verrattain harvoin ja jota siten on järkevämpää lainata kuin ostaa omaksi.
8. Baarikaraoken suosio sen todistaa, ihmiset haluavat olla myös kulttuurin tekijöitä. Tarvitsemme korttelikenttiä höntsäilyyn, bändikämppiä väestönsuojiin sekä seiniä maalattavaksi. Ammatillisten taidelaitosten tuotantoa on vietävä osallistavampaan suuntaan. Suurin osa kulttuuri- ja urheilutiloista on rakennettu yhteisin varoin, niinpä niiden on oltava myös yhteisessä käytössä.
9. Myös kommunikaatio on perusoikeus. Ainakin kaupunkialueilla sitä tuetaan kattavalla ja avoimella langattomalla verkolla.
10. Tietoyhteiskunnassa oppimisen ja kouluttautumisen mahdollisuuksia tulee laajentaa ja avata, ei sulkea ja yksityistää. Kaiken verovaroin tuotetun tiedon tulee olla vapaasti saatavilla netistä. Uuden avoimuuden kulttuurin on läpäistävä kaikki hallinnon elimet ja palvelut oppimateriaaleista ohjelmistoihin.
Nuori vasemmisto muistuttaa, ettei hyvinvointivaltio syntynyt yhteisymmärryksessä, vaan lukuisten etukamppailujen seurauksena. Aina on ollut rahan kätyreitä, joiden katsannossa ei mikään ole sen vaarallisempaa kuin ihmisten välinen vapaa yhteistyö ja jakaminen. Siksi palvelujen rakentaminen ei ole vain työtä, vaan myös työstä kieltäytymistä, lakkoja, mielenosoituksia ja arkista solidaarisuutta.
Me emme suostu luopumaan perintöosastamme, vaan vaalimme ja rakennamme sitä lapsiamme varten.
Anna Kontula, Tampere
Dan Koivulaakso, Helsinki
Jukka Peltokoski, Tampere
Tero Toivanen, Jyväskylä
Minna Minkkinen, Tampere
Pia Lohikoski, Kerava
Marissa Varmavuori, Vihti
Juuso Aromaa, Hyvinkää
Henrik Nyholm, Helsinki
Antti Hartikainen, Vantaa
Joona Mielonen, Kotka
Li Andersson, Turku
Mirka Muukkonen, Turku
Julia Vatanen, Pieksämäki
Katri Immonen, Helsinki
Iiro Arvola, Raasepori
Tiia Meuronen, Lappeenranta
Heidi Komulainen, Kuopio
Johannes Kuhmonen, Jyväskylä
Raisa Ranta, Pori
Hanna Sarkkinen, Oulu
Matti Kapanen, Turku
Markus Korjonen, Kemi
Jan-Mikael Hakomäki, Tornio
Juha-Petteri Pasma
Tutustu tästä
Tutustu myös arjen radikaaleihin ja "radikaaleinta on arki" kirjan ääniversioon Tästä linkistä
Kiitos!
Ja sama tekstiversiona:
Nuoren vasemmiston PALVELUMANIFESTI: ASIATON OLESKELU SALLITTU!
Suomella on ainutlaatuinen aarre, julkiset palvelut. Niiden ansiosta olemme saaneet nauttia etuoikeuksista, jotka historiallisesti ovat kuuluneet vain eliitille.
Nuori vasemmisto tietää, ettei aarre pudonnut syliimme taivaasta. Se kasvoi vuosikymmenten kuluessa sellaisten ihmisten toimesta, jotka uskoivat solidaariseen yhteiskuntaan. Vanhempiemme ja isovanhempiemme aherruksen ansiosta me saimme d-vitamiinia neuvolasta, antibiootit terveyskeskuksesta ja lapsilisällä uudet kurahousut. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien myötä nousivat koulut, kirjastot ja sairaalat. Meidän sukupolvemme oppi lukemaan ja sai useimmiten valita ammattinsa - ja saatamme nyt ottaa vastuun.
Me emme katso hyvällä, miten yhteinen rikkautemme hupenee päivä päivältä. Emme hyväksy sitä, että onnemme, vapautemme ja tulevaisuutemme takeena olevat palvelut uhrataan kapitalismin kyltymättömälle nälälle. Vaikka kuntien kotisivut lupaavat mielenterveyskuntoutusta, hammashoitoa ja sosiaalityötä, käytännössä eivät toistuvien leikkausten riuduttamat palvelut jaksa kantaa edes lain minimivaatimuksia.
Käynnissä on valtava ryöväys tavallisilta ihmisiltä kansainvälisille palveluketjuille. Tien päässä on se kohtuuton järjestelmä, jossa yhdet tekevät työt mutta toiset keräävät varallisuuden. Me haluamme kääntää kehityksen suunnan, jotta osaksemme tullut huolenpito säilyisi meidän jälkeemme tuleville.
Ajat kuitenkin muuttuvat, eikä taistelu yhteisten palvelujen puolesta voi olla vain vanhan säilyttämistä. Siksi haluamme rakentaa myös uusia palveluja, jotka tunnistavat prekaarin työn pirstaloiman aikakäsityksen ja yksilöllisen elämän. Meille yhteisessä tuotannossa ei ole enää kyse vain ihmisten välisestä tasa-arvosta, vaan myös ympäristöämme tuhoavan ylikulutuksen hillitsemisestä:
1. Yhteisin varoin maksetut palvelut on tuotettava ilman voitontavoittelua. Yksityisen terveyssektorin kela-korvauksen kaltaiset yritystuet voidaan lakkauttaa.
2. Palvelujen on oltava saatavilla silloin kun niitä tarvitaan. On kehitettävä ilta-ajan aukioloaikoja. Lasten hoitopalveluissa on mukauduttava siihen, että hoidontarve vaihtelee nopeissakin sykleissä vanhempien työtilanteen mukaan.
3. Kouluissa on vihdoin luovuttava masokistisesta tehdastyökurista. Ainakin murrosikäisten koulupäivien alkamisaikoja on myöhennettävä. Kouluruoan rahoitus on saatettava samalle tasolle kuin aikuisten työmaaruokaloissa. Opetusmenetelmät on rakennettava ja resurssoitava kannustamaan oppilaslähtöiseen ja itsenäiseen ajatteluun. Peruskoulu on myös demokratian ja kansalaisvaikuttamisen koulu.
4. Palvelut kuuluvat kaikille. Liikkumisen lisääntymisen vuoksi on aika luopua asumisperustaisuudesta – väärässä kunnassa tai maassa sairastuminen ei voi olla syy hoidon eväämiselle.
5. Kaupunkiliikenteen on perustuttava sujuvalle ja maksuttomalle joukkoliikenteelle. Valtakunnallisesti ja mahdollisuuksien mukaan myös paikallisesti on suosittava raideliikennettä.
6. Kuntien on kaavoitettava ja rakennettava kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja kaikenkokoisille kotitalouksille.
7. Kirjastoista tulee laajentaa paikallisia olohuoneita, joista löytyy laadukkaiden kirjastopalvelujen lisäksi riittävästi päätepaikkoja, tiedon ja kulttuurin latauspisteitä sekä kokoontumistiloja kansalaistoimijoille. Kirjastojen yhteyteen tulee perustaa myös lainastoja sellaiselle tavaralle, jota ihmiset tarvitsevat verrattain harvoin ja jota siten on järkevämpää lainata kuin ostaa omaksi.
8. Baarikaraoken suosio sen todistaa, ihmiset haluavat olla myös kulttuurin tekijöitä. Tarvitsemme korttelikenttiä höntsäilyyn, bändikämppiä väestönsuojiin sekä seiniä maalattavaksi. Ammatillisten taidelaitosten tuotantoa on vietävä osallistavampaan suuntaan. Suurin osa kulttuuri- ja urheilutiloista on rakennettu yhteisin varoin, niinpä niiden on oltava myös yhteisessä käytössä.
9. Myös kommunikaatio on perusoikeus. Ainakin kaupunkialueilla sitä tuetaan kattavalla ja avoimella langattomalla verkolla.
10. Tietoyhteiskunnassa oppimisen ja kouluttautumisen mahdollisuuksia tulee laajentaa ja avata, ei sulkea ja yksityistää. Kaiken verovaroin tuotetun tiedon tulee olla vapaasti saatavilla netistä. Uuden avoimuuden kulttuurin on läpäistävä kaikki hallinnon elimet ja palvelut oppimateriaaleista ohjelmistoihin.
Nuori vasemmisto muistuttaa, ettei hyvinvointivaltio syntynyt yhteisymmärryksessä, vaan lukuisten etukamppailujen seurauksena. Aina on ollut rahan kätyreitä, joiden katsannossa ei mikään ole sen vaarallisempaa kuin ihmisten välinen vapaa yhteistyö ja jakaminen. Siksi palvelujen rakentaminen ei ole vain työtä, vaan myös työstä kieltäytymistä, lakkoja, mielenosoituksia ja arkista solidaarisuutta.
Me emme suostu luopumaan perintöosastamme, vaan vaalimme ja rakennamme sitä lapsiamme varten.
Anna Kontula, Tampere
Dan Koivulaakso, Helsinki
Jukka Peltokoski, Tampere
Tero Toivanen, Jyväskylä
Minna Minkkinen, Tampere
Pia Lohikoski, Kerava
Marissa Varmavuori, Vihti
Juuso Aromaa, Hyvinkää
Henrik Nyholm, Helsinki
Antti Hartikainen, Vantaa
Joona Mielonen, Kotka
Li Andersson, Turku
Mirka Muukkonen, Turku
Julia Vatanen, Pieksämäki
Katri Immonen, Helsinki
Iiro Arvola, Raasepori
Tiia Meuronen, Lappeenranta
Heidi Komulainen, Kuopio
Johannes Kuhmonen, Jyväskylä
Raisa Ranta, Pori
Hanna Sarkkinen, Oulu
Matti Kapanen, Turku
Markus Korjonen, Kemi
Jan-Mikael Hakomäki, Tornio
Juha-Petteri Pasma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)