Seuraava kirjoitus käsittelee aihetta, jota on blogosfäärissä käsitelty jo viljalti. Itsekin olen aihetta sivunnut joskus aiemmin. Tämän tekstin tarkoitus onkin lähestyä paikkakuntani ihmisiä lehtien mielipidepalstoilla. On nimittäin - uskokaa tai älkää - edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät ihan joka päivä tarkista mistä facebookissa juuri sillä hetkellä kohistaan. Nettiversion tarkoitus taas on vähän todistella nettiyleisölleni, että minäkin välillä jotain kirjoittelen ja toisaalta tässä pystyy kätevästi linkittämään vähän taustoja. Asiaan siis, ollaampa hyvät:
Me nuoret emme ole ongelma. Me olemme ihmisiä, jotka elämme tavallista elämäämme niissä puitteissa, jotka meille on annettu - osan jopa yrittäessä vaikuttaa niihinkin. Huoli nuorisosta ei ole uusi ilmiö ja siihen liittyviä kliseitä toistelematta menen suoraan asiaan. Medioita seuraavat ihmiset ovat tuskin voineet viime päivinä välttyä huomaamasta presidentti Niinistön syrjäytymistä ehkäisevän työryhmän ulostuloista noussutta kohua. Kriittiset äänensävyt ovat huomauttaneet kampanjan aikaansaannosten olevan laiha lohtu todellisessa syrjäytymisvaarassa oleville, ompa epäilty jopa kampanjan tarkoitusperän olleen täysin muualla, kuin sen pohjamarginaalin pelastamisessa - nimittäin jo valmiiksi hyvin toimeentulevien ihmisten ojentamisessa huolehtimaan jälkikasvustaan.
Silmiinpistävintä kuitenkin koko kampanjassa, ja siitä käydyssä keskustelussa on se, kuinka nuorista keskustellaan ongelmana ja meidän äänemme sivuutetaan virallisessa keskustelussa. Meistä siis keskustellaan ilman meitä, ja meitä kohtaan suunnitellaan täysin todellisuudesta irrallaan olevia toimenpiteitä ja moititaan kyynikoiksi kun emme noin vain niitä nielekään. Oli kampanja sitten osoitettu nuorille tai heidän vanhemmilleen, kuulun itse nuorena perheellisenä kumpaankin kohderyhmään ja omien kokemusteni pohjalta koen sen aikaansaannokset monella tapaa turhauttavana.
Sitäpaitsi, koko keskustelu on lähtökohtaisesti sivuraiteilla. Heittäytyessämme keskusteluun syrjäytymisestä unohdamme olennaisen - syrjäyttämisen. Vai miksi muuten saamme lukea neuvoja siitä, kuinka vanhempien tulisi ottaa arki haltuun, mutta emme neuvoja yrityksille siitä, kuinka heidän tulisi hillitä irtisanomisintoaan? Miksi näemme neuvon leipoa pullaa ja käydä lauantaina saunassa, mutta emme näe vaatimuksia riittävästä sosiaaliturvasta, jotta jokaisella perheellä olisi varaa saunalliseen asuntoon, tai edes siihen saunavuoroon?! Sitäpaitsi, niillä lapsilla, joitta syrjäytymisuhka eniten painaa, saattaa koti olla se kaikista kamalin paikka, eikä tilannetta auta leikkauspolitiikka jo täysin aliresursoitua sosiaalihuoltoa kohtaan.
Jos oikeasti haluamme pelastaa nuoret syrjäytymiseltä, meidän täytyy lopettaa syrjäyttäminen. Parhaiten se tapahtuu turvaamalla palkkatyöstä riippumaton toimeentulo sekä vanhemmille, että lapsille, sekä takaamalla palveluiden saatavuus. Viimeksi mainittuun voitte jokainen vaikuttaa kunnallisvaaleissa, joissa itsekin olen mukana turvaamassa kattavia julkisia peruspalveluita, niin sosiaali-, terveys- kuin koulupuolella.
-Markus Korjonen
perheellinen opiskeleva silpputyöläinen
Vasemmistoliitto
torstai 13. syyskuuta 2012
tiistai 28. elokuuta 2012
Marjasota
(Kansan Tahdon kolumni 30.8.)
Taas on otsikoissa revitelty yhden kesän tarpeiksi. Jos keltaisen lehdistön lööppeihin olisi uskominen, kalpenisi sorsanmetsästys thaimaalaisten marjanpoimijoiden jahdin aiheuttalle rytinälle. Suomen sivukylät ovat olleet sotatilassa, koska ahneet ulkolaiset tulevat riistämään marjat varpuineen jättäen kyläläiset nuolemaan näppejään. Jos puolustusvoimia ei apuun saada, tulisi vähintään jokamiehenoikeudet uudistaa, eikö totta?
Ei.
Sain kunnian olla osallisena Vasemmistonuorten “solidaarisuutta marjanpoimijoille”-kampanjan operatiivisessa osiossa, kun etelän toverit tulivat Lappiin tutustumaan leireihin, sekä haastattelemaan asiantuntijoita. Tämä oli monella tapaa opettavainen kokemus. Itse en suureksi harmikseni joutanut leireille mukaan, mutta asiantuntijatapaamisissa olin läsnä. Kampanjadelegaatio majoittui kotonani, joten kokemuksista syntyi tuoreeltaan myös paljon hyvää keskustelua.
Päällimäisenä jäi kummastuttamaan se, kuinka sekä poimijoiden että asiantuntijoiden haastattelujen myötä ilmiöstä piirtyvä kuva poikkeaa siitä, mitä julkisuudessa, pääasiassa lehtien mielipidekirjoituksissa ilmenee. Paitsi että ongelmia ei juurikaan näytä olevan siellä, mistä kovin huuto syntyy, jää mielestäni myös moni tärkeä ongelma huomaamatta. Yksittäisten kateuden ja muukalaisvihan motivoiman pyssynpaukuttelun taakse verhoutuu todellinen ongelma - ja keskustelu peruskysymyksistä.
Marjabisnes on nimittäin kestämättömän perustuksen varassa. Se toimii kaiken valvonnan ja sääntelyn ulkopuolella, vaikka poiminta täyttää työsuhteen piirteet. Nykyisin poimijoiden henkilöstövuokrausbisnes on verhottu rahojensiirtokikkailulla vaikuttamaan vapaiden yksilöiden vapaaehtoiselta turismilta, jolloin työntekijöiden kohtelua sääntelee villin lännen lait. Ammattiliitoilla ei ole asiaa, kun ei ole työsuhdetta, ELY-keskuksilla ei ole resursseja, poliisi ei voi puuttua jos ei epäillä rikosta(taas, ku ei ole työsuhdetta, niin mikäs noiden turistien täällä ollessa). Ainoa viranomaisvalvonta on majoituskoulujen paloturvallisuus. Tiedän nyt, että muutamat isot firmat toimivat hyvin ja kohtelevat työntekijöitä hyväntahtoisesti - onhan se heidänkin etujensa mukaista, mutta voitaisiinko Suomessakin luopua vaikkapa AY-liikkeestä ja lainsäädännöstä, kun tiedämme parin suuren rakennusfirman huolehtivan työntekijöidensä oloista säädyllisellä tavalla?
Riippuen siitä, mitä vastasit viimeisimipään, toivon sinun arviovan siinä valossa myös suhdettasi marjabisnekseen. Jos huolestuttavin piirre marjabisneksessä on muutamien yksittäistapausten kokema kurja kohtalo surkeiden olojen tai rajun velkaantumisen myötä, ja etenkin, jos suuret firmat kohtelevat työntekijöitään hyvin, miksi emme vaatisi työsuhteen tunnustamista poimijoiden viisumin myöntämisen yhteydessä. Ja jos toiminnan saattaminen näin sääntelyn piiriin tekisi siitä kannattamatonta, herää kysymys, onko asioista sittenkään huolehdittu - ja mikä tärkeintä, haluammeko katsella sitä läpi sormien nyt?
Taas on otsikoissa revitelty yhden kesän tarpeiksi. Jos keltaisen lehdistön lööppeihin olisi uskominen, kalpenisi sorsanmetsästys thaimaalaisten marjanpoimijoiden jahdin aiheuttalle rytinälle. Suomen sivukylät ovat olleet sotatilassa, koska ahneet ulkolaiset tulevat riistämään marjat varpuineen jättäen kyläläiset nuolemaan näppejään. Jos puolustusvoimia ei apuun saada, tulisi vähintään jokamiehenoikeudet uudistaa, eikö totta?
Ei.
Sain kunnian olla osallisena Vasemmistonuorten “solidaarisuutta marjanpoimijoille”-kampanjan operatiivisessa osiossa, kun etelän toverit tulivat Lappiin tutustumaan leireihin, sekä haastattelemaan asiantuntijoita. Tämä oli monella tapaa opettavainen kokemus. Itse en suureksi harmikseni joutanut leireille mukaan, mutta asiantuntijatapaamisissa olin läsnä. Kampanjadelegaatio majoittui kotonani, joten kokemuksista syntyi tuoreeltaan myös paljon hyvää keskustelua.
Päällimäisenä jäi kummastuttamaan se, kuinka sekä poimijoiden että asiantuntijoiden haastattelujen myötä ilmiöstä piirtyvä kuva poikkeaa siitä, mitä julkisuudessa, pääasiassa lehtien mielipidekirjoituksissa ilmenee. Paitsi että ongelmia ei juurikaan näytä olevan siellä, mistä kovin huuto syntyy, jää mielestäni myös moni tärkeä ongelma huomaamatta. Yksittäisten kateuden ja muukalaisvihan motivoiman pyssynpaukuttelun taakse verhoutuu todellinen ongelma - ja keskustelu peruskysymyksistä.
Marjabisnes on nimittäin kestämättömän perustuksen varassa. Se toimii kaiken valvonnan ja sääntelyn ulkopuolella, vaikka poiminta täyttää työsuhteen piirteet. Nykyisin poimijoiden henkilöstövuokrausbisnes on verhottu rahojensiirtokikkailulla vaikuttamaan vapaiden yksilöiden vapaaehtoiselta turismilta, jolloin työntekijöiden kohtelua sääntelee villin lännen lait. Ammattiliitoilla ei ole asiaa, kun ei ole työsuhdetta, ELY-keskuksilla ei ole resursseja, poliisi ei voi puuttua jos ei epäillä rikosta(taas, ku ei ole työsuhdetta, niin mikäs noiden turistien täällä ollessa). Ainoa viranomaisvalvonta on majoituskoulujen paloturvallisuus. Tiedän nyt, että muutamat isot firmat toimivat hyvin ja kohtelevat työntekijöitä hyväntahtoisesti - onhan se heidänkin etujensa mukaista, mutta voitaisiinko Suomessakin luopua vaikkapa AY-liikkeestä ja lainsäädännöstä, kun tiedämme parin suuren rakennusfirman huolehtivan työntekijöidensä oloista säädyllisellä tavalla?
Riippuen siitä, mitä vastasit viimeisimipään, toivon sinun arviovan siinä valossa myös suhdettasi marjabisnekseen. Jos huolestuttavin piirre marjabisneksessä on muutamien yksittäistapausten kokema kurja kohtalo surkeiden olojen tai rajun velkaantumisen myötä, ja etenkin, jos suuret firmat kohtelevat työntekijöitään hyvin, miksi emme vaatisi työsuhteen tunnustamista poimijoiden viisumin myöntämisen yhteydessä. Ja jos toiminnan saattaminen näin sääntelyn piiriin tekisi siitä kannattamatonta, herää kysymys, onko asioista sittenkään huolehdittu - ja mikä tärkeintä, haluammeko katsella sitä läpi sormien nyt?
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Kansan Tahdossa, kesäkuussa: SAK - kallis, turha tai kauhea
Otsikolla viittaan SAK:n julkaisemaan perustulo-aihetta kielteiseen sävyyn käsittelevään roiskaisuun, jonka allekirjoittajaksi mainitaan SAK:n omilla internet-sivuilla Ilkka Kaukoranta. Kirjoittaja käy yksinpuhelua viime aikoina näkyvästi esillä olleesta yhteiskunnallisesta aiheesta, perustulosta. Vasemmistoliittohan ilmoittaa haluavansa edetä vaiheittain kohti perustuloa, mutta ilmoittaa täsmälliset yksityiskohdat vain ensiaskeleista, tässä tapauksessa 750e perusturvauudistuksesta. Ymmärrän hyvin miksi. Perustulo on niin merkittävän kokoluokan uudistus, että se tuskin tulee tapahtumaan nopeasti ja lyhyessä ajassa, ja näinollen kaikki tarkat lukemat ovat vanhentuneet siihen päivään mennessä, kun toteutuminen on ajankohtaista. Tämä ei liene vaikeaa ymmärtää kenellekään - paitsi Ilkka Kaukorannalle.
Jostain syystä SAK kokee perustulon uhakana olemassaololleen. Osittain tästä syystä se kannattaa tunnetusti joka käänteessä ansiosidonnaista työttömyysturvaa mielestään parhaana sosiaaliturvana. Mainitun kirjoituksen kohdalla tämä pelko menee jo epätoivoisiin sfääreihin. Se näkyy Kaukorannan tarkoitushakuisessa argumentoinnissa, joka ei näytä seuraavan muuta aiheesta käytyä keskustelua, kuten kohdassa, jossa hän moittii “tonni kuussa”-mallin kelvottomaksi ja kalliiksi ilmoittamalla tuon mallin maksavan valtiolle 35 miljardia vuodessa. Laskukaavaa hän ei ilmoita, koska se tekisi hänen väitteensä naurunalaiseksi.
Jokainen suomalainen on jo nyt oikeutettu jonkinlaiseen turvaan, jota tilanteesta riippuen saadaan vaihtelevia määriä - eri luukuilta. Tukimuotojen virtaviivaistaminen on toteutettavissa ilman muutoksia kustannuksiin ja saavutettaisiimpa sillä jopa säästöjä, joskin verrattain vähäisiä, byrokratian vähentyessä. Silti virtaviivaistaminen olisi ensiarvoista elämäntilanteiden moninaisuudessa ja vaihteluissa, toisin sanoen normaalia elämää eläville ihmisille. Toinen, aatteellisesti tärkeä seikka, on perustulon luonne työnantajien mielivallasta riippuvaisten ihmisten neuvotteluaseman parantajana. Tästä seuraa kustannuksia ja veronkorotukset on tunnustettava, mutta Kaukoranta jättää mainitsematta, että korotukset kompensoituvat perustulolla itsellään tulojen pysyessä määritellyn pisteen alapuolella, jolloin verotus tosiassa rokottaisi vain reilusti paremmin toimeentulevia.
SAK:n tapa viestiä asiasta on erityisen tyrmistyttävä. Ensinnäkin se edustaa elitististä totuuden torvi- ja ylhäältä alas mentaliteettia, paitsi kieltäytyessään vuoropuhelusta, myös siltä osin että jopa SAK:n omien tutkimusten mukaan jopa 50% sen jäsenistä hyväksyisi jonkilaisen perustulon. Olen pettynyt tapaan, jolla SAK kieltäytyy tunnustamasta yhteiskunnassa ja työelämässä tapahtuneen muutoksen, jonka seurauksena, ikävä kyllä, valtaosa työikäisistä - tuensaajista puhumattakaan, elää sellaisissa olosuhteissa, joissa vanhat mallit eivät palvele tarkoitustaan. Se näin entisestään erkaantuu perinteisestä työväenliikkeen traditiosta ja kaivaa kuilua itsensä ja maailman välille. Sillä niin kauan kuin on palkkatyöstä eläviä, tarvitaan vahva ja järjestäytynyt työväenliike. SAK:n eliitti sen sijaan kaivaa järjestönsä hautaa linnoittamalla sen realiteeteista piittaamatomaksi oman edun valvojaksi jäsentensä ja kansalaisten edun kustannuksella.
Jostain syystä SAK kokee perustulon uhakana olemassaololleen. Osittain tästä syystä se kannattaa tunnetusti joka käänteessä ansiosidonnaista työttömyysturvaa mielestään parhaana sosiaaliturvana. Mainitun kirjoituksen kohdalla tämä pelko menee jo epätoivoisiin sfääreihin. Se näkyy Kaukorannan tarkoitushakuisessa argumentoinnissa, joka ei näytä seuraavan muuta aiheesta käytyä keskustelua, kuten kohdassa, jossa hän moittii “tonni kuussa”-mallin kelvottomaksi ja kalliiksi ilmoittamalla tuon mallin maksavan valtiolle 35 miljardia vuodessa. Laskukaavaa hän ei ilmoita, koska se tekisi hänen väitteensä naurunalaiseksi.
Jokainen suomalainen on jo nyt oikeutettu jonkinlaiseen turvaan, jota tilanteesta riippuen saadaan vaihtelevia määriä - eri luukuilta. Tukimuotojen virtaviivaistaminen on toteutettavissa ilman muutoksia kustannuksiin ja saavutettaisiimpa sillä jopa säästöjä, joskin verrattain vähäisiä, byrokratian vähentyessä. Silti virtaviivaistaminen olisi ensiarvoista elämäntilanteiden moninaisuudessa ja vaihteluissa, toisin sanoen normaalia elämää eläville ihmisille. Toinen, aatteellisesti tärkeä seikka, on perustulon luonne työnantajien mielivallasta riippuvaisten ihmisten neuvotteluaseman parantajana. Tästä seuraa kustannuksia ja veronkorotukset on tunnustettava, mutta Kaukoranta jättää mainitsematta, että korotukset kompensoituvat perustulolla itsellään tulojen pysyessä määritellyn pisteen alapuolella, jolloin verotus tosiassa rokottaisi vain reilusti paremmin toimeentulevia.
SAK:n tapa viestiä asiasta on erityisen tyrmistyttävä. Ensinnäkin se edustaa elitististä totuuden torvi- ja ylhäältä alas mentaliteettia, paitsi kieltäytyessään vuoropuhelusta, myös siltä osin että jopa SAK:n omien tutkimusten mukaan jopa 50% sen jäsenistä hyväksyisi jonkilaisen perustulon. Olen pettynyt tapaan, jolla SAK kieltäytyy tunnustamasta yhteiskunnassa ja työelämässä tapahtuneen muutoksen, jonka seurauksena, ikävä kyllä, valtaosa työikäisistä - tuensaajista puhumattakaan, elää sellaisissa olosuhteissa, joissa vanhat mallit eivät palvele tarkoitustaan. Se näin entisestään erkaantuu perinteisestä työväenliikkeen traditiosta ja kaivaa kuilua itsensä ja maailman välille. Sillä niin kauan kuin on palkkatyöstä eläviä, tarvitaan vahva ja järjestäytynyt työväenliike. SAK:n eliitti sen sijaan kaivaa järjestönsä hautaa linnoittamalla sen realiteeteista piittaamatomaksi oman edun valvojaksi jäsentensä ja kansalaisten edun kustannuksella.
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Ihmisten puolue?
Vasemmistoliittoa pidetään yleisesti paitsi mediassa, myös monen puoleessa toimijan käsityksissä ns. työväenpuolueena. Vaikka puolue ei ohjelmiensa mukaan itseänsä sellaiseksi määrittelekään, löytyy periaateohjelmasta kuitenkin maininta Vasemmistoliiton juurista “työväenliikkeen yli satavuotisessa kamppailussa tasa-arvon ja alistettujen vapauden puolesta”.
Tähän historiaan viitaten kiirii, varsinkin vapun aikaan, monien työläisten ja työläismielisten huulilla kehoitus: ”kaikki maailman työläiset, yhtykää!”. Lausessa piilee monimerkityksellisyys, ja ei - en viittaa vappuaaton rientojen pikkutuntien kanssakäymisiin juhlivien työläisten keskuudessa, vaan koko työläiskäsitteeseen. Nimittäin, kommunistisen manifestin, mistä lause on peräisin, alkukielisessä esityksessä viitataan proletaareihin, jotka milloin missäkin yhteyksissä on käännetty - tai käsitetty eri tavoin koskemaan juuri työläisiä. Kuka sitten on työläinen? Kenet kelpuutamme tähän luokista jaloimpaan?
Juha Drufva kirjoittaa Kansan Uutisten Näkökulma-palstalla proletariaatti-käsitteen monimutkaisuudesta. Hän viittaa Raoul Palmgrenin väitöskirjaan, jossa käsitellään sanan alkuperää latinan kielessä. Antiikin Roomassa proletarii -luokka tarkoitti ihmisiä, jotka merkittiin erilaisiin rekistereihin verojen yms. vuoksi, mutta vain koska heillä oli jälkikasvua. Toisin sanoen proletarii tarkoitti: “ainoastaan jälkeläisten puolesta lukuun otettavia”, ihmisiä, jotka olivat niin vähävaraisia, ettei heiltä ollut mielekästä kantaa edes veroja.
Mitä Marxiin tulee, ei ongelmamme ratkea sen helpommin. Karkeasti käsitettynä työväenluokka marxilaisessa mielessä viittaa siihen ryhmään ihmisiä, joilla tuotannossa ei ole muuta kauppatavaraa, kuin työpanoksensa. Tällä siis viitataan tuotantosuhteisiin, jotka määräytyvät sen perusteella, minkälainen hallinta kullakin ryhmällä on raaka-aineisiin, työkoneisiin yms. Näissä suhdanteissa siis työväenluokalla ei viitata työsuhteeseen vaan huonoon neuvotteluasemaan. Tässä mielessä työväenpuolue ei ole puolue joka ajaa työssäkäyvien etuja sinänsä, vaan pyrkii parantamaan muiden tarjoamasta työstä riippuvaisten neuvotteluasemaa, tai kuten klassisessa ääriesimerkissä, poistamaan täysin ryhmien väliset erot.
Tämän käsitesopan myötä toivon jokaisen näin Vapun, suomalaisen työn päivän, alla työväenlauluja hoilotellessaan ja marssilla iskulauseita huudellen pohtivan tykönään niiden sisältämää merkitystä. Mitä tarkoittaa olla mukana työväenliikkeessä? Mitä on olla työväenpuole?
Ja jos jotakin oivallusta tämän myötä syntyykin, miten se on palautettavissa poliittiseen toimintaan. Kuntavaalit ovat kohta ovella ja jokaisen ehdolle aikovan päässä pyörii yhteinen kysymys: mitä haluamme? Mutta mikä olisikaan tärkeämpää, kuin kysyä: viekö toimintamme sitä kohti?
Teksti on julkaistu Kansan Tahdossa 26.4.2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Poliittinen kestovaippa
Olen kuullut sanottavan, että poliitikkoja ja vaippoja pitää vaihtaa aika-ajoin - samasta syystä. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin tottavie, niihän se on. Näin itse aiheutetulla valtuustotauolla saa tervettä etäisyyttä päivän politiikkaan, kun nyt uutena rovaniemeläisenä pääsen tarkastelemaan asioita puhtaammin kuntalaisen näkökulmasta, asukkaana, en valtuutettuna. Mitä toimintaani Kemin kaupunginvaltuutettuna tulee, omalta osaltan tunnustan syyllistyneeni arjesta etääntymiseen ja tästä viisastuneena aion ottaa valtuustotauosta kaiken ilon irti.
Täysin toimettomanahan tässä ei tarvitse maata. Luottamustehtävät ja työ poliittisissa ja muissa järjestöissä pitävät kiireisenä, ja vaikkakin ehkä heikentävät mahdollisuutta ottaa kunnolla etäisyyttä, takaavat sen, ettei totuus pääse unohtumaan.
Ensimmäiset aatokset tässä tilassa palauttavat minut niihin aikoihin, kun päätin aktivoitua parlamentaarisella puolella, järjestötoiminnassahan olin mukana paljon pidempään. Tulevien sukupolvien takiahan aikanaan selitin aktivoitumiseni ja kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että välillä on mennyt pitkiäkin aikoja, ettei se ole ollut päällimmäisenä mielessä. Valtuustotyön ota-tai-jätä päätöksenteko pakkolomautti sisäisen visionäärini. Tilanteessa, jossa joutuu keskittämään ajattelunsa valmiiden esitysten hyväksymiseen tai vastustamiseen, unohtuu helposti kokonaiskuvan, ja tulevien, vaihtoehtoisten mahdollisten maailmoiden muotoilu. Pääasiassa jälkimmäistä toivoisi poliitikkojen harrastavan, mutta etenkin kunnissa visiointi jää pääasiassa virkamiesten esityksiin. Tuossa vaiheessa niiden sisältöön on valtuutettu tuskin päässyt paljoakaan vaikuttamaan, ja esitysten tullessa päätöksentekoon, ne voi joko hyväksyä tai hylätä.
Edelliseen liittyen muutama sananen vaikuttamisen itsestäänselvyydestä ja toisaalta vaikuttamisesta sen itsensä vuoksi. Välillä on hyvä kysyä: “miksi me teemme tätä?” Haluammeko valtaa vain, jotta se olisi pois niiltä, jotka sitä meitä vastaan käyttäisivät? Onko meillä viisautta sen käyttämiseen johonkin muuhun? Mitä haluamme rakentaa? Itse joka tapauksessa koen, että osallistuminen ja vallan tavoittelu on edelleen äärimmäisen tärkeää. Ja vaikka päätöksenteon kaava on muuttunut mainitussa suhteessa vähemmän kannustavaksi, on siellä edelleen paljon, mihin todella voi vaikuttaa. Sitäpaitsi, on paljon myös itsestä kiinni, minkälaista osallistuminen on, parhaimmillaan se voi olla myös osallistAmista, mikäli onnistumme siinä, mikä olisi kaikkein tärkeintä - ihmisten mukaan tempaisemisessa.
Kertakäyttökulttuuria vastustavana en tietenkään vaipanvaihtovertauksella tarkoita, että me aktiivipolitiikkaan kerran antautuneet joutaisimme roskakoriin. Kestovaippoja käyttäneenä, ja ne toimivaksi todettuani olen päätynyt kannattamaan vaippojen ajoittaista pesua ja kuivatusta ennen uutta käyttöä.
Täysin toimettomanahan tässä ei tarvitse maata. Luottamustehtävät ja työ poliittisissa ja muissa järjestöissä pitävät kiireisenä, ja vaikkakin ehkä heikentävät mahdollisuutta ottaa kunnolla etäisyyttä, takaavat sen, ettei totuus pääse unohtumaan.
Ensimmäiset aatokset tässä tilassa palauttavat minut niihin aikoihin, kun päätin aktivoitua parlamentaarisella puolella, järjestötoiminnassahan olin mukana paljon pidempään. Tulevien sukupolvien takiahan aikanaan selitin aktivoitumiseni ja kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että välillä on mennyt pitkiäkin aikoja, ettei se ole ollut päällimmäisenä mielessä. Valtuustotyön ota-tai-jätä päätöksenteko pakkolomautti sisäisen visionäärini. Tilanteessa, jossa joutuu keskittämään ajattelunsa valmiiden esitysten hyväksymiseen tai vastustamiseen, unohtuu helposti kokonaiskuvan, ja tulevien, vaihtoehtoisten mahdollisten maailmoiden muotoilu. Pääasiassa jälkimmäistä toivoisi poliitikkojen harrastavan, mutta etenkin kunnissa visiointi jää pääasiassa virkamiesten esityksiin. Tuossa vaiheessa niiden sisältöön on valtuutettu tuskin päässyt paljoakaan vaikuttamaan, ja esitysten tullessa päätöksentekoon, ne voi joko hyväksyä tai hylätä.
Edelliseen liittyen muutama sananen vaikuttamisen itsestäänselvyydestä ja toisaalta vaikuttamisesta sen itsensä vuoksi. Välillä on hyvä kysyä: “miksi me teemme tätä?” Haluammeko valtaa vain, jotta se olisi pois niiltä, jotka sitä meitä vastaan käyttäisivät? Onko meillä viisautta sen käyttämiseen johonkin muuhun? Mitä haluamme rakentaa? Itse joka tapauksessa koen, että osallistuminen ja vallan tavoittelu on edelleen äärimmäisen tärkeää. Ja vaikka päätöksenteon kaava on muuttunut mainitussa suhteessa vähemmän kannustavaksi, on siellä edelleen paljon, mihin todella voi vaikuttaa. Sitäpaitsi, on paljon myös itsestä kiinni, minkälaista osallistuminen on, parhaimmillaan se voi olla myös osallistAmista, mikäli onnistumme siinä, mikä olisi kaikkein tärkeintä - ihmisten mukaan tempaisemisessa.
Kertakäyttökulttuuria vastustavana en tietenkään vaipanvaihtovertauksella tarkoita, että me aktiivipolitiikkaan kerran antautuneet joutaisimme roskakoriin. Kestovaippoja käyttäneenä, ja ne toimivaksi todettuani olen päätynyt kannattamaan vaippojen ajoittaista pesua ja kuivatusta ennen uutta käyttöä.
(Tämä teksti on julkaistu Kansan Tahdossa 2.2.2012)
torstai 22. syyskuuta 2011
Se valuu sittenkin
Oikeiston talouspolitiikka perustuu mantraan: “Menestyvät yksilöt tuottavat hyvinvointia koko yhteisölle” ja sen vuoksi noita menestystarinoita ei pitäisi jarruttaa tai kokonaan estää verotuksella, tai muulla sääntelyllä. Sen perusidea on, että kun hyvin tienaavien tuloja ei rajoiteta veroilla ja rajoituksilla, kuten ympäristölaeilla, tulot maksimoituvat ja näin myös muulle kansalle jää enemmän tähteitä jaettavaksi. Tämän katsotaan lisäävän koko kansan hyvinvointia.
Totta onkin, että viime vuosikymmeninä työn tuottavuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja hyvinvointi on joillain mittareilla lisääntynyt. Eliniänodote on pidentynyt ja olemme saaneet todistaa hyvinvointivaltion synnyn. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen.
Mantra pitikin paikkansa - mutta vain hetken. New York Times julkaisi 4.9.2011 kuvaajan vaurauden jakautumisesta, joka osoitti, että Yhdysvalloissa sotien jälkeen palkat ja ostovoima kasvoivat tasaisesti kansantuotteen mukana. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuolloin talous oli hyvin säädeltyä. On turvallista olettaa kehityksen olleen euroopassa pitkälti samansuuntainen. Tärkeää on muistaa myös, että tuona aikana luotiin tuntemamme hyvinvointivaltion perusta.
Uusliberaali kumous 70-luvun lopussa kuitenkin katkaisi tämän jatkumon. Talouden vapauttamistoimenpiteet kylläkin kiihdyttivät talouskasvua, mutta alimman palkkaluokan ostovoima jäätyi sille tasolleen, keskiluokankin kehityksen hidastuessa ja aineellinen hyvinvointi lisääntyi enää vain parhaiten tienaavalla viidenneksellä.
Ostovoiman jäätyminen on monella tapaa heikentänyt alimman tuloluokan hyvinvointia. Se lisää elämän epävarmuutta ja turvattomuuden tunnetta luoden aineellista ja henkistä pahoinvointia. Tietenkin tämä korostuu enemmän Yhdysvaltojen tapaisessa valtiossa, jossa sosiaaliturvaa ei ole samaan tapaan kuin meillä, mutta turvassa emme ole mekään.
Mantrat ja hokemat ovat siitä vaarallisia, että niitä pidetään totena vain, koska riittävän monet niitä hokevat. Suurin osa niistä on kuitenkin helposti testattavissa, ja mikäli tulokset antavat ymmärtää, että ne ovat väärässä, niin tällöin niiden pohjalta toteutettua politiikkaa voitanee pitää vain ideologisena huuruiluna. Vastuutonta se on aina, mutta usein valitettavasti myös hyvin vahingollista!
Kun puhumme hyvinvoinnista, meidän täytyy olla äärimmäisen tarkkoja mitä sillä tarkoitamme ja millä sitä mittaamme. Politiikkaan vaikuttaessamme meidän täytyy myös olla valppaana sen suhteen, laitammeko laastaria korjaamalla sosiaaliturvaa vai parannammeko tautia muuttamalla epätasa-arvoa aiheuttavia rakenteita.
Sanotaan, että vauraus valuu alaspäin. Muitakin sanontoja alaspäin valuvista asioista on kuultu. Taitaa olla sittenkin niin, että toiset niistä ovat useammin totta.
Totta onkin, että viime vuosikymmeninä työn tuottavuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja hyvinvointi on joillain mittareilla lisääntynyt. Eliniänodote on pidentynyt ja olemme saaneet todistaa hyvinvointivaltion synnyn. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen.
Mantra pitikin paikkansa - mutta vain hetken. New York Times julkaisi 4.9.2011 kuvaajan vaurauden jakautumisesta, joka osoitti, että Yhdysvalloissa sotien jälkeen palkat ja ostovoima kasvoivat tasaisesti kansantuotteen mukana. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuolloin talous oli hyvin säädeltyä. On turvallista olettaa kehityksen olleen euroopassa pitkälti samansuuntainen. Tärkeää on muistaa myös, että tuona aikana luotiin tuntemamme hyvinvointivaltion perusta.
Uusliberaali kumous 70-luvun lopussa kuitenkin katkaisi tämän jatkumon. Talouden vapauttamistoimenpiteet kylläkin kiihdyttivät talouskasvua, mutta alimman palkkaluokan ostovoima jäätyi sille tasolleen, keskiluokankin kehityksen hidastuessa ja aineellinen hyvinvointi lisääntyi enää vain parhaiten tienaavalla viidenneksellä.
Ostovoiman jäätyminen on monella tapaa heikentänyt alimman tuloluokan hyvinvointia. Se lisää elämän epävarmuutta ja turvattomuuden tunnetta luoden aineellista ja henkistä pahoinvointia. Tietenkin tämä korostuu enemmän Yhdysvaltojen tapaisessa valtiossa, jossa sosiaaliturvaa ei ole samaan tapaan kuin meillä, mutta turvassa emme ole mekään.
Mantrat ja hokemat ovat siitä vaarallisia, että niitä pidetään totena vain, koska riittävän monet niitä hokevat. Suurin osa niistä on kuitenkin helposti testattavissa, ja mikäli tulokset antavat ymmärtää, että ne ovat väärässä, niin tällöin niiden pohjalta toteutettua politiikkaa voitanee pitää vain ideologisena huuruiluna. Vastuutonta se on aina, mutta usein valitettavasti myös hyvin vahingollista!
Kun puhumme hyvinvoinnista, meidän täytyy olla äärimmäisen tarkkoja mitä sillä tarkoitamme ja millä sitä mittaamme. Politiikkaan vaikuttaessamme meidän täytyy myös olla valppaana sen suhteen, laitammeko laastaria korjaamalla sosiaaliturvaa vai parannammeko tautia muuttamalla epätasa-arvoa aiheuttavia rakenteita.
Sanotaan, että vauraus valuu alaspäin. Muitakin sanontoja alaspäin valuvista asioista on kuultu. Taitaa olla sittenkin niin, että toiset niistä ovat useammin totta.
tiistai 23. elokuuta 2011
Syrjäytetyt ovat puhuneet
Kirjoitin mielipidekirjoituksen sanomalehteen vuoden 2009 kesäkuussa syrjäytyneistä, tai, kuten tuolloin asian ilmaisin, syrjäytetyistä. Keskustelu sai alkunsa alikulkuun ilmestyyneestä graffitista, jonka sisältö viittasi tekijän kokemukseen omasta syrjäytyneisyydestään. Tuolloin kirjoitin mm. seuraavaa: “Kun nuorisotyöttömyys kasvaa, epävarmuus lisääntyy ja odotukset kovenevat, on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tietoisen päätöksenteon tulosta. ... Mikäli asiaan ei puututa, ovat luvattomat töhryt pian pienin huolistamme, kun todellinen epätoivo alkaa purkautua.”
Vain vähämpä tiesin tuolloin, mitä tuleman pitää. Maailmanlaajuinen talous- vai pitäisikö sanoa, pankkikriisi, ja jyrkästi uusliberalisoitunut politiikka on ajanut ihmisiä ennennäkemättömään ahdinkoon, eikä pohjaa ole edes näkyvissä. Suuremmat huolet, joihin viittasin, ovat nekin alkaneet näkyä. Lontoon mellakat ovat mielestäni malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ne poikkeavat perustavalla tavalla Pohjois-Afrikan kansannousuista ja Kreikan mellakoista siten, että niistä näyttäisi tyystin puuttuvan poliittinen motiivi ja organisoituminen. Kysymyksessä ovat ihmiset, jotka uusliberalistinen kilpailu- ja yksilökeskeinen yhteiskunta on rakenteellisesti täysin syrjäyttänyt. Ihmisiä, joilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, ei ole myöskään mitään menetettävää. Nämä olosuhteet yhdistettynä Margaret Thatcherin lanseeraamaan asenteeseen “Yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä”, johon ympäröivä yhteiskunta on heitä tuudittanut nuoremman sukupolven koko eliniän, on onnistunut tuottamaan koko joukon ihmisiä, joiden kynnys ruveta Lontossa nähtyihin tekoihin on poikkeuksellisen matala. Mitään poliittista tietoisuutta mellakointiin ryhtyminen ei tarvita. Kuten ei vedenkään purkautuminen murtuneen padon läpi kysy vedeltä tietoisuutta, samoin on ihmisen laita. Vuosikymmenien rakenteellinen väkivalta on kasannut yhteiskunnallisten mannerlaattojen väliin vaarallisen jännitteen, jota purkamaan vaaditaan nyt radikaaleja otteita.
Mikä avuksi? Mainitsemassani mielipidekirjoituksessa peräänkuulutin seuraavaa:”..on aloitettava elämän varmuutta lisäävien turvaverkkojen rakentamisesta, kuten tulonsiirroista varakkailta köyhimmille verotusta viilaamalla, työstä riippumattomasta perustoimeentulosta, ja kansalaisia kuulevasta ja osallistavasta päätöksenteosta …Tulonsiirrot kuten opintoraha, toimeentulotuki, kirjasto ja julkinen terveydenhuolto ovat sitäpaitsi mitä parhainta talouden elvyttämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä, sillä kipurajan alapuolella eläville annettuna joka ikinen euro menee suoraan kulutukseen niin ruoan kuin palveluidenkin muodossa työllistäen näin palveluntuottajia ja kauppiaita. Pienistä puroista jne.”. Mainitsemani keinot eivät mielestäni ole vääriää nytkään, vaikkakin nyt tarvittaisiin paljon kokonaisvaltaisempia toimia.
P.S.
Työttömyydessä synkkä yksityiskohta
Vain vähämpä tiesin tuolloin, mitä tuleman pitää. Maailmanlaajuinen talous- vai pitäisikö sanoa, pankkikriisi, ja jyrkästi uusliberalisoitunut politiikka on ajanut ihmisiä ennennäkemättömään ahdinkoon, eikä pohjaa ole edes näkyvissä. Suuremmat huolet, joihin viittasin, ovat nekin alkaneet näkyä. Lontoon mellakat ovat mielestäni malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ne poikkeavat perustavalla tavalla Pohjois-Afrikan kansannousuista ja Kreikan mellakoista siten, että niistä näyttäisi tyystin puuttuvan poliittinen motiivi ja organisoituminen. Kysymyksessä ovat ihmiset, jotka uusliberalistinen kilpailu- ja yksilökeskeinen yhteiskunta on rakenteellisesti täysin syrjäyttänyt. Ihmisiä, joilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, ei ole myöskään mitään menetettävää. Nämä olosuhteet yhdistettynä Margaret Thatcherin lanseeraamaan asenteeseen “Yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä”, johon ympäröivä yhteiskunta on heitä tuudittanut nuoremman sukupolven koko eliniän, on onnistunut tuottamaan koko joukon ihmisiä, joiden kynnys ruveta Lontossa nähtyihin tekoihin on poikkeuksellisen matala. Mitään poliittista tietoisuutta mellakointiin ryhtyminen ei tarvita. Kuten ei vedenkään purkautuminen murtuneen padon läpi kysy vedeltä tietoisuutta, samoin on ihmisen laita. Vuosikymmenien rakenteellinen väkivalta on kasannut yhteiskunnallisten mannerlaattojen väliin vaarallisen jännitteen, jota purkamaan vaaditaan nyt radikaaleja otteita.
Mikä avuksi? Mainitsemassani mielipidekirjoituksessa peräänkuulutin seuraavaa:”..on aloitettava elämän varmuutta lisäävien turvaverkkojen rakentamisesta, kuten tulonsiirroista varakkailta köyhimmille verotusta viilaamalla, työstä riippumattomasta perustoimeentulosta, ja kansalaisia kuulevasta ja osallistavasta päätöksenteosta …Tulonsiirrot kuten opintoraha, toimeentulotuki, kirjasto ja julkinen terveydenhuolto ovat sitäpaitsi mitä parhainta talouden elvyttämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä, sillä kipurajan alapuolella eläville annettuna joka ikinen euro menee suoraan kulutukseen niin ruoan kuin palveluidenkin muodossa työllistäen näin palveluntuottajia ja kauppiaita. Pienistä puroista jne.”. Mainitsemani keinot eivät mielestäni ole vääriää nytkään, vaikkakin nyt tarvittaisiin paljon kokonaisvaltaisempia toimia.
P.S.
Työttömyydessä synkkä yksityiskohta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)