Latteuksia vai kovaa ydintä?

Olen ehdolla kuntavaaleissa ja niihin liittyen joutuu taas pähkäilemään itsensä myymisen ja erilaisten ehdokasesittelyjen parissa. Miten tiivistää tavoitteensa mahdollisimman ytimekkääseen muotoon? Helposti tulee tartuttua suuriin linjoihin, kuten oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja rauhaan. Näissä on kuitenkin vaarana niiden abstraktisuus ja se, kuinka ne helposti nähdään latteuksina. On totta, että kovin tarkasti ne eivät ehdokasta määrittele, siinä missä demokraattisuus ei määrittele valtioita - kukin kutsuu itseään demokratiaksi, järjestelmäänsä ylistäen, silti usein haluttomana, tai kyvyttömänä määrittelemään demokratiaa mitenkään tarkemmin. Tärkeää siis olisi eritellä mitä haluaa noiden arvojen pohjalta nähdä tapahtuvan.

Tätä ongelmaa pohtiessa ajaudun toisenlaisen idean äärelle. Vaikka ihmisoikeuksien puolustaminen näyttäytyy abstraktina, on niiden johdonmukainen puolustaminen kuitenkin tärkeää. Tässä kohtaa saan olla omasta puolueestani, Vasemmistoliitosta, ylpeä johdonmukaisimpana toimijana. Viimeksi tämä tuli esille tasa-arvoisen avioliittolain uudessa käsittelyssä, jossa laki saatiin vahvistettua vastoin sen torjumiseksi laadittua kansalaisaloitetta. Toki puolueemme ei ollut tässä yksin, mutta kun tarkastellaan muita äänestyksiä, jossa oikeudemukaisuutta ja tasa-arvoa tavoitellaan, näyttäytyy puolueemme edukseen. Esim. kikyä- eli kilpailukykysopimusta, joka pidentää työaikaa, laskee palkkaa ja heikentää työehtoja samalla kun se lisää julkisten menojen leikkaustarvetta, on vastustanut johdonmukaisesti vain yksi puolue, Vasemmistoliitto.

Vastakkaisiakin esimerkkejä tulee mieleen. Persut mainostivat itseään taannoin työväenpuolueena ilman sosialismia. Tämä on näyttöjen perusteella tulkittavissa myyjän puheeksi, jolla verhotaan päämäärä olla kouluttamattomia palkansaajia liehittelevä puolue vailla ihmisoikeuksien kunnioittamista. Joka käänteessä on tämä “työväenpuolue” ollut ihmisoikeuksia, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vastaan, oli sitten kyseessä työelämän kysymykset, ihmissuhdeasiat, turvapaikanhakijat tai mahdollisuus harrastuksiin. Toki on myönnettävä, mitä muihin puolueisiin tulee, että eroavaisuudet äänestyskäyttäytymisessä voivat johtua myös arvojen tulkintaerimielisyyksistä. Tulokset puhuvat puolestaan näissäkin, ja kuten kikynkin kohdalla, kestää Vasemmiston linja parhaiten päivänvaloa.

Ensimmäisen vuosisadan stoalaisfilosofi Epiktetos kertoi lampaasta, joka syö ruohoa, ja sen sijaan, että sylkisi sen omistajansa kasvoille, tuottaa villaa ja maitoa. Samoin on arvojen ja ismien kanssa. Meidän ei tule oksentaa niitä yleisön päälle, vaan sisäistää ne, antaa niiden mennä puoluekoneiston ruoansulatuksen läpi ja tuottaa niistä hyviä tekoja. Niistä meidät sitten tunnetaan.

On siis toisaalta oikein määritellä päämäärikseen ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, mikäli on konkreettisia näyttöjä niitä tukemaan. On kuitenkin tärkeää sen lisäksi nostaa esiin ne näytöt, tai kulloinkin ajassa esiin nousevat kysymkset, joissa nuo arvot ovat uhattuina sekä määritellä jatkuvast tarkemmin, mitä noilla arvoilla tarkoitetaan. Rovaniemellä näitä pieniä suuria kysymyksiä ovat esim. Rakkatien treenikämppäkompleksin tulevaisuus, sivukylien yksityisteiden kunnossapito, kouluverkko ja rakennusten kunto, terveyskeskusmaksut, yms. puhumattakaan suurista kuvioista, kuten vuokra-asuntotuotannosta tai SoTe-palveluista. Vielä tarvitaan Vasemmistoa.

Lasten ja lapsiperheiden syrjiminen on ihmisvihaa

Ihmisiä näyttää keskusteluttavan uutinen tamperelaisesta ravintoloitsijasta, joka puhui vihamieliseen sävyyn lapsista, tai lapsiperheasiakkaista. Yllätyksekseni tämä sai ymmärystä osakseen sosiaalisessa mediassa muutoin suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa peräänkuuluttavassa ryhmässä. Aihe herätti ajatuksia itsessänikin, paitsi perheellisenä, myös kunnallisissa luottamustehtävissä toimivana ihmisenä, jonka pitäisi nämäkin seikat kyetä huomioimaan.

Edellisten kuntavaalien alla osallistuin keskusteluun paikallisen ympäristön lapsiystävällisyydestä. Oli kiinnostavaa kuulla ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä pienten lasten kanssa asioimisesta esimerkiksi eri maissa. Useimmiten valitettavasti kuuli muualla, erityisesti eteläisessä euroopassa, asioiden olevan paremmin. Toki saatan kuvitella useita paikkoja, missä asiat ovat huonommin - paljonkin, mutta siihen keskittyminen ei liene tarkoituksenmukaista.

Itse asiasta väitän, että lasten ja lapsiperheiden rajoittaminen on syrjintää ja osoittaa ihmisvihamielisyyttä siinä missä eri vähemmistöjen syrjiminenkin. Lukuisat argumentit siitä, että ravintoloissa menee rauha, tai että lapsiin liittyvät sivuseikat ällöttävät, kertovat enemmän väittäjästä, kuin itse aiheesta. Väitän, että kaikki esitetyt perustelut lapsirajoitusten puolesta ovat parhaimmillaankin kontekstisidonnaisia - pikaruokaravintolassa koettuna sama tilanne ei ärsytä, kuin hienommassa ravintolassa. Hienommassa ravintolassa taas tilanne olisi mahdollista huomioida tilaratkaisuilla: Lapsiparkit ja puuhanurkat sijoitellaan oikein ja rauhallista ruokailua kaipaaville olisi eristetympi tila jne.. Akustointi ja muu suunnittelu kattaa loput ja viimeisenä silauksena se sietäminen, mitä on mielestäni kohtuullista odottaa ihan jokaiselta.

Keskustelu kirvoitti esiin tuntoja myös muualta, kuin ravintolakontekstista. Lasten tuominen luentosaleihin ja mihin tahansa tilaan, missä on aivan oikein odottaa työrauhaa närkästytti myös joitakuita. Pitäisin itsekin hieman harkitsemattomana itkevän sylivauvan tuomista luennolle, mutta näin toimivalla ihmisellä on tälle varmasti hyvä syy, jonka tausta on todennäköisesti syvemmällä meidän yhteiskuntamme kudoksessa. Mielestäni kärsimys voi hyvin olla yhteinen, kunnes asia on korjattu alkulähteiltä. Toisekseen, ratkaisu on todennäköisesti paljon lähempänä. Elämä teknologisessa yltäkylläisyydessä on ilmeisesti sokaissut meidät käsillä olevilta ratkaisuilta. Onko todella niin, että ehkä pakolliselle massaluennolle osallistumista ei voi pikkuvauvan vanhemman, tai vaikka ihmispaljoudesta ahdistuvan ihmisen kohdalla,hoitaa striimaamalla sitä viereiseen luokkatilaan tai vaikka ihmisen kotiin, mikäli luennon seuraaminen siellä ei muusta syystä ole estetty. Ideaa saa vapaasti käyttää siellä edareissa ja muissa elimissä. 

Tällä kaikella haluan sanoa, että lapsivihamielisten argumenttien esittäminen tai tukeminen osoittaa haluttomuutta kaikki huomioivaan kompromissiin ja on siis siltä osin pohjimmiltaan itsekästä.

Ihan viimeiseksi haluan huomauttaa, että tässäkin keskustelussa on kerroksia. Kun on kysymys yksityisestä bisneksestä, niinkuin ravintolat usein ovat, en kävisi niin innokkaasti tätä syrjintäkieltoa pakottamaan. Julkisissa tiloissa, opiskelupaikoissa jne.  mukaan lukien opiskelupaikkojen ruokalat sen sijaan olen tämän kanssa ehdoton. Yksityistenkin ravintoloiden suhteen säätäisin, niin pitkälle kuin mahdollista, ehtoja sijainnin suhteen siten, että syrjiminen olisi kiellettyä helpoiten saavutettavilla paikoilla, jotta se viimeinen ja ainoa lapsiperheille saavutettavissa oleva ravintola ei olisi se kaikkein kallein ja syrjäisin.

Valtioyritys

Luit oikein. Siinä lukee valtioyritys, ei valtionyritys.

Kuntavaalien alla aika monen oikean laidan tyrkyn vaalimainoksissa oli slogan: “Kunta on yritys”. Vaikka on tietysti ilmeistä, ettei näin ole, eikä siis myöskään yritysmaailman niksit ole oikein kuranttia tavaraa politiikan tekemiseen, olisi syytä paneutua mainitunkaltaisen ajattelun perustaan.

Kun valhetta toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totta.

Yhtiöittämisineen, yksityistämisineen, omaisuutta myymällä ja päätöksentekoa “virtaviivaistamalla” on monen kunnan asiat saatu mullin mallin. Kohta olemme tilanteessa, jossa kunta todellakin on kuin yritys - puolue (tapanani kun ei ole luojajumalia kiitellä) meitä siltä varjelkoon!

Taistelu käydään monella rintamalla, eikä vyörytys ole vain yksittäisten kunnallispoliitikkojen aivopiereskelyä. Vastahan meiltä meni yliopistot, ja seuraavaksi vuorossa on, mikäs muukaan, kuin koko Suomen valtio.

Noin kuukausi taaksepäin, Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen esitteli Ylen aamu-TV:ssä hallintorakenneuudistusta, jonka tavoitteena on ministeriöiden yhdistäminen yhteiseksi virastoksi. Nopeimmillaan uudistuksen tulisi astua voimaan jo ensi hallituskauden alusta. Tarvetta perustellaan toimintojen virtaviivaistamisella ja siihen liittyy myös järjellisiä toimenpiteitä, tiedonkulun parantamista, päällekkäisyyksien poistamista, tietojärjestelmien yhtenäistämistä jne., mutta suurena uhkakuvana on nykyisten ministeriöiden lakkauttaminen ja ns. konserniohjauksen jalkauttaminen valtionhallintoon. Toisin sanoen: jokainen aloittava hallitus voisi keksiä ministeriöiden kaltaiset elimet uudelleen.

Mitäs pahaa tässä nyt sitten on?

Tarkastellaanpa aiempia esimerkkejä tämän ajattelun käytännön sovelluksista. “Fantastinen yliopistouudistus” (jonka edistäjänä oli myös Virkkunen, tosin opetusministerinä) ei monien yliopistoissa työskentelevän mukaan ole ollut ihan niin fantastinen, pitävätpä jotkut sitä jopa täystuhona! Monet luvatuista eduista eivät toteutuneet, tosin seinille maalatut pirut riivaavat senkin edestä.

Maakunnissa toteutetun ALKU-hankkeen, jossa viraviivaistettiin hallintoa yhdistämällä työ- ja elinkeinokeskukset, tiehallinnon tiepiirit sekä alueelliset ympäristökeskukset uudeksi ELY-keskukseksi, hedelmiä syödään pitkin hampain Talvivaarassa.

Tarkoitukseni ei ole olla “rutiseva risuparta”, vaan koska asiasta on tarkoitus linjata enemmän ensi vuoden helmi-maaliskuussa, toivoisin asiasta käytävän keskustelua jo nyt. Itse asiassa toivon olevani uhkakuvieni kanssa väärässä! Vanhasen hallituksen aikaan suuri puheenaihe oli se, kun keskeneräisistä asioista ei puhuttu ja valmiista ei enää voinut. Toisin kuin Sitran ylijohtaja Mikko Kosonen Voima-lehden haastattelussa, minä en toivo, että: ”kuntaremontti vie kaiken [huomion] ja hallintouudistus menee huomaamatta läpi”

Solidaarisuus?

Palveluiden järjestämistä kunnan omana työnä perustellaan usein sen kannattavuudella. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että lähes kaikkialla, missä palveluita on lähdetty ulkoistamaan, se on joko huonontanut palvelun tasoa, lisännyt pidemmällä aikajänteellä kustannuksia, tai johtanut ihmisten eriarvoistumiseen - pahimmassa tilanteessa kaikkia näitä. Eräs huomionarvoinen seikka on myös avoimuus ja demokratia, jotka tuntuvat valuvan sormien läpi, kun vastuu palvelun järjestämisestä annetaan yksityiselle taholle.

Luin hiljattain artikkelin, joka muistutti minua eräästä tärkeästä sivujuonteesta. Se kertoi vuokratyöläisestä, joka purki tuntojaan elämäntilanteeseensa liittyen. Esiin nousivat tutun kuuloiset ongelmat taloudellisesta epävarmuudesta elämänsuunnittelun vaikeuteen. Etenkin perheelliselle tilanne on tukala, kun ei voi edes vapaita miettiä kahta viikkoa kauemmas, saatikka että uskaltaisi luvata lapsille lomareissua rahankaan vuoksi. Työntekijä on tietysti nöyrä, tekee ahkerasti kaikki ylityöt mitä pyydetään, eikä valita liikaa oloistakaan. Hän kun haluaa varmistaa, että töhin kutsutaan myös ensi sunnuntain jälkeen, mistä nyt ei ole varmuutta hyvänkään tekijän tapauksessa. Nurjin tilanne on tapauksissa, joissa työntekijöitä irtisanotaan työsuhteista, mutta tarjotaan samaa hommaa vuoratyönä tilalle.

Miten tämä liittyy palveluiden järjestämiseen?

Kun kunta tuottaa palveluita omana työnä, on työntekijöiden kohtelu ja työsopimusten laatu avoimemmin esillä ja demokratian ulottuvissa. Lisäksi huomionarvoista on ilmiön laajuus: artikkelin mukaan yli neljännes palkansaajista teki pätkätyötä viime vuonna. Kun pätkätyöläisiksi lasketaan sekä osa-aikaista että määräaikaista työtä tekevät, heidän osuutensa kaikista palkansaajista oli yhteensä 26 prosenttia eli yli 500 000 työntekijää. Myös sukupuolinäkökulma on huomioitava, sillä naisista osa-aikaisissa tai määräaikaisissa töissä oli yli 30 prosenttia. Kunnan palveluihin liittyen erityisen silmiinpistävää on se, että määräaikaisia työsopimuksia käytetään paljon terveydenhoitoalalla ja opetusalalla.

Vaatimus avoimuudesta ja demokratiasta, sekä ihmisten työolojen turvaamisesta siis velvoittaa pitämään palvelut kunnan omina töinä. Sen lisäksi olisi johdonmukaista resursoida näitä palveluita riittävästi. Ikäväkseni olen huomannut tähän liittyen surullisen ilmiön kuntapolitiikassa. Hyvistä työterveyspalveluista nauttivat ihmiset ovat usein haluttomia ylläpitämään julkisen palvelun tasoa omilla verovaroillansa. Tämän olen havainnut myös ns. työväenliikkeen perillisten valtuustokäyttäytymisessä. Muistuttaisin, että solidaarisuus tarkoittaa yhteisvastuullisuutta ja on yksi vasemmiston kivijaloista. Sitäpaitsi - kauaskantoisesti ajattelevan homo economicuksenkin tulisi tilastojen valossa nähdä työelämän muutoksen myös hänen asemalleen tuottaman uhan. Kun nalli napsahtaa, olisi vähemmän ahdistavaa, kun julkisista palveluista olisi muutakin, kuin rauniot jäljellä.

Syrjäytymisen ehkäisystä syrjäyttämisen ehkäisemiseen

Seuraava kirjoitus käsittelee aihetta, jota on blogosfäärissä käsitelty jo viljalti. Itsekin olen aihetta sivunnut joskus aiemmin. Tämän tekstin tarkoitus onkin lähestyä paikkakuntani ihmisiä lehtien mielipidepalstoilla. On nimittäin - uskokaa tai älkää - edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät ihan joka päivä tarkista mistä facebookissa juuri sillä hetkellä kohistaan. Nettiversion tarkoitus taas on vähän todistella nettiyleisölleni, että minäkin välillä jotain kirjoittelen ja toisaalta tässä pystyy kätevästi linkittämään vähän taustoja. Asiaan siis, ollaampa hyvät:

Me nuoret emme ole ongelma. Me olemme ihmisiä, jotka elämme tavallista elämäämme niissä puitteissa, jotka meille on annettu - osan jopa yrittäessä vaikuttaa niihinkin. Huoli nuorisosta ei ole uusi ilmiö ja siihen liittyviä kliseitä toistelematta menen suoraan asiaan. Medioita seuraavat ihmiset ovat tuskin voineet viime päivinä välttyä huomaamasta presidentti Niinistön syrjäytymistä ehkäisevän työryhmän ulostuloista noussutta kohua. Kriittiset äänensävyt ovat huomauttaneet kampanjan aikaansaannosten olevan laiha lohtu todellisessa syrjäytymisvaarassa oleville, ompa epäilty jopa kampanjan tarkoitusperän olleen täysin muualla, kuin sen pohjamarginaalin pelastamisessa - nimittäin jo valmiiksi hyvin toimeentulevien ihmisten ojentamisessa huolehtimaan jälkikasvustaan.

Silmiinpistävintä kuitenkin koko kampanjassa, ja siitä käydyssä keskustelussa on se, kuinka nuorista keskustellaan ongelmana ja meidän äänemme sivuutetaan virallisessa keskustelussa. Meistä siis keskustellaan ilman meitä, ja meitä kohtaan suunnitellaan täysin todellisuudesta irrallaan olevia toimenpiteitä ja moititaan kyynikoiksi kun emme noin vain niitä nielekään. Oli kampanja sitten osoitettu nuorille tai heidän vanhemmilleen, kuulun itse nuorena perheellisenä kumpaankin kohderyhmään ja omien kokemusteni pohjalta koen sen aikaansaannokset monella tapaa turhauttavana.

Sitäpaitsi, koko keskustelu on lähtökohtaisesti sivuraiteilla. Heittäytyessämme keskusteluun syrjäytymisestä unohdamme olennaisen - syrjäyttämisen. Vai miksi muuten saamme lukea neuvoja siitä, kuinka vanhempien tulisi ottaa arki haltuun, mutta emme neuvoja yrityksille siitä, kuinka heidän tulisi hillitä irtisanomisintoaan? Miksi näemme neuvon leipoa pullaa ja käydä lauantaina saunassa, mutta emme näe vaatimuksia riittävästä sosiaaliturvasta, jotta jokaisella perheellä olisi varaa saunalliseen asuntoon, tai edes siihen saunavuoroon?! Sitäpaitsi, niillä lapsilla, joitta syrjäytymisuhka eniten painaa, saattaa koti olla se kaikista kamalin paikka, eikä tilannetta auta leikkauspolitiikka jo täysin aliresursoitua sosiaalihuoltoa kohtaan.

Jos oikeasti haluamme pelastaa nuoret syrjäytymiseltä, meidän täytyy lopettaa syrjäyttäminen. Parhaiten se tapahtuu turvaamalla palkkatyöstä riippumaton toimeentulo sekä vanhemmille, että lapsille, sekä takaamalla palveluiden saatavuus. Viimeksi mainittuun voitte jokainen vaikuttaa kunnallisvaaleissa, joissa itsekin olen mukana turvaamassa kattavia julkisia peruspalveluita, niin sosiaali-, terveys- kuin koulupuolella.

-Markus Korjonen
perheellinen opiskeleva silpputyöläinen
Vasemmistoliitto

Marjasota

(Kansan Tahdon kolumni 30.8.)

Taas on otsikoissa revitelty yhden kesän tarpeiksi. Jos keltaisen lehdistön lööppeihin olisi uskominen, kalpenisi sorsanmetsästys thaimaalaisten marjanpoimijoiden jahdin aiheuttalle rytinälle. Suomen sivukylät ovat olleet sotatilassa, koska ahneet ulkolaiset tulevat riistämään marjat varpuineen jättäen kyläläiset nuolemaan näppejään. Jos puolustusvoimia ei apuun saada, tulisi vähintään jokamiehenoikeudet uudistaa, eikö totta?

Ei.

Sain kunnian olla osallisena Vasemmistonuorten “solidaarisuutta marjanpoimijoille”-kampanjan operatiivisessa osiossa, kun etelän toverit tulivat Lappiin tutustumaan leireihin, sekä haastattelemaan asiantuntijoita. Tämä oli monella tapaa opettavainen kokemus. Itse en suureksi harmikseni joutanut leireille mukaan, mutta asiantuntijatapaamisissa olin läsnä. Kampanjadelegaatio majoittui kotonani, joten kokemuksista syntyi tuoreeltaan myös paljon hyvää keskustelua.

Päällimäisenä jäi kummastuttamaan se, kuinka sekä poimijoiden että asiantuntijoiden haastattelujen myötä ilmiöstä piirtyvä kuva poikkeaa siitä, mitä julkisuudessa, pääasiassa lehtien mielipidekirjoituksissa ilmenee. Paitsi että ongelmia ei juurikaan näytä olevan siellä, mistä kovin huuto syntyy, jää mielestäni myös moni tärkeä ongelma huomaamatta. Yksittäisten kateuden ja muukalaisvihan motivoiman pyssynpaukuttelun taakse verhoutuu todellinen ongelma - ja keskustelu peruskysymyksistä.

Marjabisnes on nimittäin kestämättömän perustuksen varassa. Se toimii kaiken valvonnan ja sääntelyn ulkopuolella, vaikka poiminta täyttää työsuhteen piirteet. Nykyisin poimijoiden henkilöstövuokrausbisnes on verhottu rahojensiirtokikkailulla vaikuttamaan vapaiden yksilöiden vapaaehtoiselta turismilta, jolloin työntekijöiden kohtelua sääntelee villin lännen lait. Ammattiliitoilla ei ole asiaa, kun ei ole työsuhdetta, ELY-keskuksilla ei ole resursseja, poliisi ei voi puuttua jos ei epäillä rikosta(taas, ku ei ole työsuhdetta, niin mikäs noiden turistien täällä ollessa). Ainoa viranomaisvalvonta on majoituskoulujen paloturvallisuus. Tiedän nyt, että muutamat isot firmat toimivat hyvin ja kohtelevat työntekijöitä hyväntahtoisesti - onhan se heidänkin etujensa mukaista, mutta voitaisiinko Suomessakin luopua vaikkapa AY-liikkeestä ja lainsäädännöstä, kun tiedämme parin suuren rakennusfirman huolehtivan työntekijöidensä oloista säädyllisellä tavalla?

Riippuen siitä, mitä vastasit viimeisimipään, toivon sinun arviovan siinä valossa myös suhdettasi marjabisnekseen. Jos huolestuttavin piirre marjabisneksessä on muutamien yksittäistapausten kokema kurja kohtalo surkeiden olojen tai rajun velkaantumisen myötä, ja etenkin, jos suuret firmat kohtelevat työntekijöitään hyvin, miksi emme vaatisi työsuhteen tunnustamista poimijoiden viisumin myöntämisen yhteydessä. Ja jos toiminnan saattaminen näin sääntelyn piiriin tekisi siitä kannattamatonta, herää kysymys, onko asioista sittenkään huolehdittu - ja mikä tärkeintä, haluammeko katsella sitä läpi sormien nyt?

Kansan Tahdossa, kesäkuussa: SAK - kallis, turha tai kauhea

Otsikolla viittaan SAK:n julkaisemaan perustulo-aihetta kielteiseen sävyyn käsittelevään roiskaisuun, jonka allekirjoittajaksi mainitaan SAK:n omilla internet-sivuilla Ilkka Kaukoranta. Kirjoittaja käy yksinpuhelua viime aikoina näkyvästi esillä olleesta yhteiskunnallisesta aiheesta, perustulosta. Vasemmistoliittohan ilmoittaa haluavansa edetä vaiheittain kohti perustuloa, mutta ilmoittaa täsmälliset yksityiskohdat vain ensiaskeleista, tässä tapauksessa 750e perusturvauudistuksesta. Ymmärrän hyvin miksi. Perustulo on niin merkittävän kokoluokan uudistus, että se tuskin tulee tapahtumaan nopeasti ja lyhyessä ajassa, ja näinollen kaikki tarkat lukemat ovat vanhentuneet siihen päivään mennessä, kun toteutuminen on ajankohtaista. Tämä ei liene vaikeaa ymmärtää kenellekään - paitsi Ilkka Kaukorannalle.

Jostain syystä SAK kokee perustulon uhakana olemassaololleen. Osittain tästä syystä se kannattaa tunnetusti joka käänteessä ansiosidonnaista työttömyysturvaa mielestään parhaana sosiaaliturvana. Mainitun kirjoituksen kohdalla tämä pelko menee jo epätoivoisiin sfääreihin. Se näkyy Kaukorannan tarkoitushakuisessa argumentoinnissa, joka ei näytä seuraavan muuta  aiheesta käytyä keskustelua, kuten kohdassa, jossa hän moittii “tonni kuussa”-mallin kelvottomaksi ja kalliiksi ilmoittamalla tuon mallin maksavan valtiolle 35 miljardia vuodessa. Laskukaavaa hän ei ilmoita, koska se tekisi hänen väitteensä naurunalaiseksi.

Jokainen suomalainen on jo nyt oikeutettu jonkinlaiseen turvaan, jota tilanteesta riippuen saadaan vaihtelevia määriä - eri luukuilta. Tukimuotojen virtaviivaistaminen on toteutettavissa ilman muutoksia kustannuksiin ja saavutettaisiimpa sillä jopa säästöjä, joskin verrattain vähäisiä, byrokratian vähentyessä. Silti virtaviivaistaminen olisi ensiarvoista elämäntilanteiden moninaisuudessa ja vaihteluissa, toisin sanoen normaalia elämää eläville ihmisille. Toinen, aatteellisesti tärkeä seikka, on perustulon luonne työnantajien mielivallasta riippuvaisten ihmisten neuvotteluaseman parantajana. Tästä seuraa kustannuksia ja veronkorotukset on tunnustettava, mutta Kaukoranta jättää mainitsematta, että korotukset kompensoituvat perustulolla itsellään tulojen pysyessä määritellyn pisteen alapuolella, jolloin verotus tosiassa rokottaisi vain reilusti paremmin toimeentulevia.

SAK:n tapa viestiä asiasta on erityisen tyrmistyttävä. Ensinnäkin se edustaa elitististä totuuden torvi- ja ylhäältä alas mentaliteettia, paitsi kieltäytyessään vuoropuhelusta, myös siltä osin että jopa SAK:n omien tutkimusten mukaan jopa 50% sen jäsenistä hyväksyisi jonkilaisen perustulon.  Olen pettynyt tapaan, jolla SAK kieltäytyy tunnustamasta yhteiskunnassa ja työelämässä tapahtuneen muutoksen, jonka seurauksena, ikävä kyllä, valtaosa työikäisistä - tuensaajista puhumattakaan, elää sellaisissa olosuhteissa, joissa vanhat mallit eivät palvele tarkoitustaan. Se näin entisestään erkaantuu perinteisestä työväenliikkeen traditiosta ja kaivaa kuilua itsensä ja maailman välille. Sillä niin kauan kuin on palkkatyöstä eläviä, tarvitaan vahva ja järjestäytynyt työväenliike. SAK:n eliitti sen sijaan kaivaa järjestönsä hautaa linnoittamalla sen realiteeteista piittaamatomaksi oman edun valvojaksi jäsentensä ja kansalaisten edun kustannuksella.