Syrjäytetyt ovat puhuneet

Kirjoitin mielipidekirjoituksen sanomalehteen vuoden 2009 kesäkuussa syrjäytyneistä, tai, kuten tuolloin asian ilmaisin, syrjäytetyistä. Keskustelu sai alkunsa alikulkuun ilmestyyneestä graffitista, jonka sisältö viittasi tekijän kokemukseen omasta syrjäytyneisyydestään. Tuolloin kirjoitin mm. seuraavaa: “Kun nuorisotyöttömyys kasvaa, epävarmuus lisääntyy ja odotukset kovenevat, on kaikki tämä enemmän tai vähemmän tietoisen päätöksenteon tulosta. ... Mikäli asiaan ei puututa, ovat luvattomat töhryt pian pienin huolistamme, kun todellinen epätoivo alkaa purkautua.”

Vain vähämpä tiesin tuolloin, mitä tuleman pitää. Maailmanlaajuinen talous- vai pitäisikö sanoa, pankkikriisi, ja jyrkästi uusliberalisoitunut politiikka on ajanut ihmisiä ennennäkemättömään ahdinkoon, eikä pohjaa ole edes näkyvissä. Suuremmat huolet, joihin viittasin, ovat nekin alkaneet näkyä. Lontoon mellakat ovat mielestäni malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ne poikkeavat perustavalla tavalla Pohjois-Afrikan kansannousuista ja Kreikan mellakoista siten, että niistä näyttäisi tyystin puuttuvan poliittinen motiivi ja organisoituminen. Kysymyksessä ovat ihmiset, jotka uusliberalistinen kilpailu- ja yksilökeskeinen yhteiskunta on rakenteellisesti täysin syrjäyttänyt. Ihmisiä, joilla ei ole mitään tulevaisuuden näkymiä, ei ole myöskään mitään menetettävää. Nämä olosuhteet yhdistettynä Margaret Thatcherin lanseeraamaan asenteeseen “Yhteiskuntaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä”, johon ympäröivä yhteiskunta on heitä tuudittanut nuoremman sukupolven koko eliniän, on onnistunut tuottamaan koko joukon ihmisiä, joiden kynnys ruveta Lontossa nähtyihin tekoihin on poikkeuksellisen matala. Mitään poliittista tietoisuutta mellakointiin ryhtyminen ei tarvita. Kuten ei vedenkään purkautuminen murtuneen padon läpi kysy vedeltä tietoisuutta, samoin on ihmisen laita. Vuosikymmenien rakenteellinen väkivalta on kasannut yhteiskunnallisten mannerlaattojen väliin vaarallisen jännitteen, jota purkamaan vaaditaan nyt radikaaleja otteita.

Mikä avuksi? Mainitsemassani mielipidekirjoituksessa peräänkuulutin seuraavaa:”..on aloitettava elämän varmuutta lisäävien turvaverkkojen rakentamisesta, kuten tulonsiirroista varakkailta köyhimmille verotusta viilaamalla, työstä riippumattomasta perustoimeentulosta, ja kansalaisia kuulevasta ja osallistavasta päätöksenteosta …Tulonsiirrot kuten opintoraha, toimeentulotuki, kirjasto ja julkinen terveydenhuolto ovat sitäpaitsi mitä parhainta talouden elvyttämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä, sillä kipurajan alapuolella eläville annettuna joka ikinen euro menee suoraan kulutukseen niin ruoan kuin palveluidenkin muodossa työllistäen näin palveluntuottajia ja kauppiaita. Pienistä puroista jne.”. Mainitsemani keinot eivät mielestäni ole vääriää nytkään, vaikkakin nyt tarvittaisiin paljon kokonaisvaltaisempia toimia.


P.S.
Työttömyydessä synkkä yksityiskohta