Hajanaisia ajatuksia itsenäisyyspäivästä

Itsenäisyyspäivän viikolla luin Kansan Uutisista seuraavansisältöisen uutisen:
"Hallitus esittää, että toimeentulotuen perusosaa leikataan alle 25-vuotiailta, jotka kieltäytyvät koulutuksesta. Eduskunta äänestää tänään paljon porua herättäneestä hallituksen esityksen sisällöstä."

Hiljaiseksi veti...

Nimenomaan itsenäisyyspäivän lähestyessä mieliin nimittäin palautuu itsenäisyyteen liittyvät ajatukset ja pohdinta siitä, mitä se oikeasti meille tarkoittaa. Oma suhtautumiseni siihen ja sen juhlintaan on vuosien varrella kulkenut värikkään ja vivahteikkaan polun. Lapsena itsenäisyys oli sitä, mitä siitä koulussa opetettiin. Oli hienoa olla isänmaallinen, olihan isoisäni sentään sotiemme veteraani. Tosin hänen suhtautumisestaan sotimiseen sain psyykeeseeni polttoleiman jo pienenä - me pyssyleikkejä leikkivät lapset saimme muistutuksen siitä, että elämme rauhan aikaa, ja nyt ei tarvita torrakoita. Asialle ei silloin osannut antaa sen ansaitsemaa painoarvoa, mutta tietysti sillä on ollut vaikutusta varttuneempana, kun on joutunut oman vakaumuksena valitsemaan kutsunnoissa. Palvelin isänmaata siis siviilipalvelusmiehenä. Totaalikieltäytymistäkin suunnittelin, mutta koska palvelukseen astuessani olin jo perheellinen, koin totaalihaaveen ja puolen vuoden vankilatuomion itsekkääksi egotripiksi perheen kustannuksella ja valitsin pidemmän palveluvaihtoehdon ja yhteisen ajan perheen kanssa.

Teini-ikäisenä linnan juhlien aikaan järjestetyt kuokkavierasjuhlat tulivat myös allekirjoittaneelle tutuksi. Hieman käänteisesti koin tekeväni isänmaallisen teon, kun osoitin mieltä tasa-arvon ja köyhien asian puolesta ulkona pakkasessa kansakunnan kerman koreillessa ja mässäillessä linnan glamourin loisteessa. Hetkeäkään en vaihtaisi pois edelleenkään. Minulle itsenäisyys on nimittäin yhä enenevissä määrin näyttäytynyt mahdollisuutena osallistua päätöksentekoon ja vaikuttaa omiin yhteisiin asioihimme sen sijaan, että joku muu, tuolta ulkoa tekisi sen meidän puolestamme. Eduskunnan porvaripuolueet, sekä elinkeinoelämä ovat omineet isänmaallisuuden käsitteenä, mutta ovat luovuttaneet politiittisen suvereniteettimme markkinavoimien näkymättömälle kädelle. Joskus, kun kaupunginvaltuuston kokouksessa asioita esitellään talouden mittareilla "välttämättöminä" päätöksinä, mietin mihin meitä päättäjiä silloin tarvitaankaan? Eikö riittäisi että yksi talouden tuntija tekee tarvittavat laskelmat ja leimaa aina kulloinkin välittömästi ennakoitavan tulevaisuuden näkökulmasta sen rahallisesti kannattivmman vaihtoehdon. Sellaiseen vaihtoehtoon en tietenkään usko, siksi peräänkuulutankin itsenäisyytemmekin vuoksi kansanvaltaa rahanvallan sijaan. Se on todellista isänmaallisuutta, itsenäisyytemme puolustamista.

Itsenäinen valtio ei myöskään ole itsenäinen, jos sen kansalaiset eivät omassa elämässään ole itsenäisiä, ns. suvereeneja kansalaisia. Tämä tarkoittaa jokaisen kansalaisen tasavertaisia vapauksia ja mahdollisuuksia päättää omasta elämästään ja sen suunnasta. Tällaisten mahdollisuuksien turvaaminen edellyttää määrätynlaisia perusedellytyksiä, eikä kaikkein vähiten perustuslainkin meille vaatimia perustarpeita kuten kattoa pään päälle ja ravintoa. Tuo alussa mainisemani uutinen, joka siis tarkoittaisi automaattileikkuria nuorten toimeentulotukeen, oli kaltaiselleni nuorelle perheelliselle katkeraa myrkkyä. Olen joutunut, ollessani alle 25-vuotias nuori perheellinen, asioimaan toimeentulotukiluukulla opiskelujen ja siviilipalveluksen välisinä aikoina - aikoina, jolloin elämän järjestäminen on muutoinkin haasteellista. Köyhyyden torjumisen juhlavuotena mainitunkaltaiset päätökset tuntuvat pökerryttäviltä; ovathan ne kohdistettu siihen kansanryhmään, johon rakenteellinen työttömyys, opiskelupaikkojen niukkuus ja opiskelun monissa tapauksissa tuottama taloudellinen kurimus sekä suurin vaikean syrjäytymisen riski kohdistuu. Tämän kehityksen kääntämiseksi ei tule kaihtaa keinoja, se on meidän isänmaallinen velvollisuutemme. Tarvitsemme torjuntavoiton, tai pikemminkin täyden selätyksen talouden diktaruurin hyökkäystä vastaan.

Kohti punavihreää Suomea!

Järjestimme Lapin vasemmistonuorten kanssa keskustelutilaisuuden punavihreydestä Kahvila kauppayhtiössä Rovaniemellä. Tilaisuus veti kabinetin täyteen, mikä oli tietysti ilahduttavaa. Esiintymässä paikalla oli lisäkseni vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, sekä toinen vasemmistonuorten ehdokas, Juha-Petteri Pasma.

Tilaisuuden keskusteleva luonne mahdollisti aiheesta rönsyilyn ja äkkiä huomasimmekin, että ihmisillä on valtava huoli ajan hengestä. Työssä jaksaminen, työehtojen huonontuminen ja eriarvoistuminen olivat selkeästi päällimmäisenä. Jonkin verran sivusimme myös petopolitiikkaa ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja vaikeaan tilanteeseen.

Parhaamme mukaan koitimme sitoa ratkaisut ongelmiin punavihreän teeman mukaisiksi. Eräänä muodostelmana tilaisuudessa syntyi downshifting, eli elämän leppoistamisen mahdollistavan yhteiskunnan malli, jossa valtion politiikka on tasa-arvoista niin tuloerojen, palveluiden, kuin mahdollisuuksienkin suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että poliittiset rakenteet muutetaan mahdollistamaan sosiaalisesti ja ekologisesti tasapainoinen elämäntapa. Siihen kuuluu vapaus tehdä toimeentulonsa kannalta riittäväksi katsomansa määrä mielekästä työtä, ja täyttää muu aika ystävien, perheen, harrastusten tai vaikkapa järjestötyön parissa. Punavihreyden vihreä puoli korostuu erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa yhteiskunnan turvaverkko mahdollistaa esimerkiksi luontoa tai eläimiä rasittavan tarpeettoman työnteon lopettamisen ilman henkilökohtaista taloudellista kriisiä. Myöskään omaishoidon ei pitäisi olla taloudellinen itsemurha vaan varteenotettava vaihtoehto.

Haihattelua tämä ei ole; tälläkin hetkellä on valtava määrä pienyrittäjiä, jotka tienaavat vähän, mutta omasta mielestään riittävästi tasapainoisen elämän ylläpitämiseksi. Arvonlisäverotus vain pakottaa nämä pienituloiset maksamaan satoja euroja kuussa valtiolle vain nostaakseen saman summan joko työttömyyspäivärahana tai toimeentulotukena, koska tässä tilanteessa ei jää varaa maksaa itselleen palkkaa. Juuri tällaisia tilanteita varten Vasemmistoliittokin vaaliteeseissään vaatii alle 10 000 euron vuosituloja verottomiksi.

Usein, tässäkin tilaisuudessa, saa kuulla työhönsä kyllästyneiden suunnitelmia alanvaihdosta. Sairaan- tai vanhustenhoitajat, opettajat, tai vaikkapa siivoojat jotka haluaisivat tehdä koulutuksen mukaista työtä hyvin ja ylpeänä ovat pakotettuja raatamaan kurjistetuissa ja kiireisissä oloissa, jolloin työn jälkikin kärsii. Oma viestini heille on: "ei se vaihtamalla parane". Johtamisen kulttuuri on kaikkialla sama, koska yhteiskuntamme rakenne sen vaatii. Tehokkuuden ja tuottavuuden maksimointi unohtaa inhimillisen elämän laadulliset puolet ja siksi tilanne voi muuttua vain muuttamalla rakenteita. Rakenteet muutetaan poliittisilla päätöksillä ja siksi on tärkeä osallistua yhteiskunnalliseen muutokseen yhteisöllisesti, eikä vain yksilöllisiä uravalintoja tai ostospäätöksiä tekemällä. Helpoin ja vaatimattomin tapa on äänestää vaaleissa. Loput vaihtoehdot ovat vain mielikuvituksesta kiinni. Muistakaa, että vastarinta on sallittua, jopa suotavaa.

Perusturva, alaraja palkoille ja kyykytyksen loppu

Viime viikonloppu kului rattoisasti vasemmistoliiton puolueristeilyn merkeissä. Siellä startattiin taival kohti vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Tämä konkretisoitui erityisesti risteilyn aikana järjestetyssä puoluevaltuuston kokouksessa, johon itsekin osallistuin. Kokouksessa vahvistettiin Vasemmistoliiton vaaliteesit, joista tuli mielestäni varsin järeät. Niiden turvin voi ylpeänä lähteä edustamaan puoluetta vaalikentille.

Erityisen hyviä ovat mielestäni seuraavat ohjelmaan päätyneet vaatimukset, kuten:"Loppu kyykyttämiselle ja työehtojen polkemiselle". Työelämän laadullisessa parantamisessa on ensisijaista saada edes nykyiset työehdot toteutumaan kaikilla ja kaikkialla. Vasta sitten voi ja tietysti tuleekin vaatia niihin parannuksia. 10 euron minimipalkka nostaisi merkittävästi monen nykyään huonosti palkatulla alalla työskentelevän tuloja. On selvää että työnteon tulee olla kannattavaa eikä työssäkäyvän tulisi joutua asioimaan toimeentulotukiluukuilla. Tämä tilanne on liian monelle nykyään arkipäivää!

Kaikki eivät kuitenkaan halua rakentaa loppuelämäänsä huonosti palkatulle ja mahdollisesti sisällöltään merkityksettömälle tai jopa arvojensa vastaiselle työlle, vaan haluavat vapauttaa voimavarojaan johonkin muuhun tärkeäksi kokemaansa, kuten omais- tai lastenhoitoon, pienyrittämiseen, taiteeseen tai mihin hyvänsä nykyään käytännössä korvauksettomaan työhön. Tätä ongelmaa paikkaamaan vaadimme 750 euron perusturvan, joka tulisi korvaamaan kaikki muut nykyiset minimituet, kuten opintorahan, kotihoidontuen tai yrittäjien starttirahan. Tuki mahdollistaa myös joustavan siirtymisen erilaisten elämänvaiheiden tai työllistymisvaihtoehtojen välillä.

Onnelliseksi minut tekee myös se, että vasemmisto yhtyy nyt virallisesti näkemykseeni siitä, että tiedon on kuuluttava kaikille. Vaatimukset vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista, oppimateriaalien maksuttomuudesta yms. ovat aiheellisia, mutta arkisia. Niiden ohella radikaalimpana vaatimuksena haluan nostaa esiin yksityistä tiedostojen lataamista koskevan esityksen, jonka mukaan yksityisestä tiedostojen, esim. musiikin lataamisesta omalle koneelle ei tulisi rangaista. Lain tulee ottaa huomioon tämän päivän teknologia eikä turvata itsekkäiden ylikansallisten mediajättien vanhanaikaiseen ansaintalogiikkaan perustuvia medianlevitysmuotoja.

Toimeetulotukilakia on noudatettava Kemissäkin!

Viikonloppuna kävimme Lapin vasemmistonuorten kanssa tunnustelemassa Kemiläisten tuntoja paikallisista menoista. Piknik puistossa aivan rannassa olleiden festareiden tuntumassa oli ihan onnistunut idea, joskin huono sää näytti rajoittaneen puistossa aikaansa kuluttavien ihmisten määrää tuntuvasti. Väen vähyydestä huolimatta ilta kaupungilla tuotti tulosta. Saimme kuunneltua ihmisten tuntoja mitä moninaisimmista aiheista.

Kemissä on tällä hetkellä yksi kuuma keskustelunaihe: Toimeentulotukien käsittelyajat, joista asiakkaat tuntuvat olevan käärmeissään. Kirjoitin seuraavanlaisen mielipidekirjoituksen, jonka lähetin Pohjolan Sanomiin ja Lounais-Lappiin:

Kemin sosiaalitoimiston käsittelyajat ovat luvattoman pitkiä. Toimeentulotukilain mukaan muissa kuin kiireellisissä tapauksissa päätös pitää tehdä viivytyksettä, kuitenkin viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä hakemuksen saapumisesta. Useilta ihmisiltä olen saanut kuulla, että tuo aika ylitetään tätä nykyä rajusti. Oulun kaupunki sai samasta asiasta 150 000 euron uhkasakon Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta.

Uhkasakkoakin tärkeämpänä asianhaarana pidän kuitenkin sitä inhimillistä kärsimystä, mitä hakijat ovat joutuvat elämässään kohtaamaan. Toimeentulotuki on viimeinen oljenkorsi, jota saadakseen on täytynyt yrittää turvautua kaikkiin mahdollisiin keinoihin toimeentulon takaamiseksi. Siitä huolimatta nykyisessä talouden kurimuksessa näitä viimeisen oljenkorren vetäjiä on hälyttävä määrä, etenkin nuoria ihmisiä. Kemin työttömyysaste on kesällä Kemin kehittämis- ja rahoitusosaston katsauksen mukaan 16%-18%. Epäilen, että samoin kun koko maassa, tuosta joukosta valtaosa on nuoria alle kolmikymppisiä. Siksi voitaneen sanoa, että tilanne syrjii erityisesti heitä. Tällainen ei saa olla Kemin ”virallinen linja”.

Välillisenä kärsijänä ovat sosiaalitoimiston työläiset. Kun työmäärä on henkilöstöön nähden liian suuri, on työstään mahdoton suoriutua kunniallisesti. Voi vain kuvitella mikä vaikutus työssä jaksamiseen on sillä, kun joutuu käsittelemään myöhästyneeksi tietämiään hakemuksia ja sen lisäksi ottamaan vastaan vihaisen asiakaspalautteen, mikä puolestaan vie aikaa ja energiaa varsinaiselta työltä.

Tilanteeseen on puututtava nopeasti helpottaaksemme toimeentulotuen tarpeessa olijoiden tukalaa tilannetta, sekä keventääksemme sosiaalitoimiston työntekijöiden taakkaa. Mikäli kaupungin johdon päätä ei käännetä vetoamalla inhimillisiin kärsimyksiin, luulisi uhkasakon ja kaupungin maineen tahriintumisen kiinnostavan. Painotan vielä, että vika ei ole sossun työntekijöissä, vaan he ovat tilanteen uhreja yhtä paljon kuin asiakkaatkin. Kehoitankin kaikkia asiakkaita kantelemaan pitkittyneistä käsittelyajoista Lapin aluehallintovirastoon. Näin luodaan painetta sinne, missä sillä on vaikutusta.

Seuraavan kerran vuorossa onkin Rovaniemi ja Simerock. Sinne siis!

Kohti vaaleja!

Tästä se lähtee. Tänään starttasi virallisesti kampanjani vuoden 2011 eduskuntavaaleja varten. Tukiryhmän kokous oli puitteiltaan vaatimaton, mutta tapahtumana tärkeä rituaalinomainen siirtyminen tulevaan koitokseen.

Asetelmat ovat selvät, mutta haasteelliset. Rahaa kampanjointiin ei ole, mikä on toisaalta vapauttavaa. Turhilla tukiselvityksillä ja korruptioepäilyillä voi täten pyyhkäistä haitaria puhtaammaksi ja lähteä soitellen sotaan kapitalismia vastaan. Tietysti joitain roposia aina tulee oman järjestön kautta, mutta edustajan paikkaan tarvittavien äänien määrä huomioiden niiden hinta pyöristyisi hyvin lähelle 0€/ääni. Sehän toisaalta toteutuessaa vasta hienoa olisikin. Varmasti se antaisi monelle nuorelle, tai muuten politiikkaan mukaan pyrkivälle toivoa rahallisen rikkauden osoittautuessa tehottomaksi syötiksi äänten kalastelussa.

Puoluekokouksen jälkimainingeista sen verran, että siellähän konkretisoituivat monet odotukset. Vasemmisto on nyt uusi ainakin paperilla, mutta myös siltä osin, että allekirjoittanut istuu sen puoluevaltuustossa. Poliittisesta ohjelmasta tuli valtaosin sellaisen Vasemmistoliiton ohjelma, jonka ehdokkaana haluan olla ja saahan puolueen päättävässä elimessä toimivana hyvin kosketuspintaa valtakunnan asioihin - asia josta on iloa myös kansanedustajaehdokkaana.

Sattuu ja tapahtuu puoluepolitiikassa

Puoluepoliittisesti alkava kesä näyttää tarjoavan uusia mahdollisuuksia. Paitsi että Keskusta ja Demarit uudistavat ylempää johtoa ahkerasti, on myös Vasemmistoliiton puoluekokous lähestymässä kovaa vauhtia.

Vasemmistoliitossa ei johdon suhteen ole odotettavissa suurta dramatiikkaa. Puoluesihteerin pestin osalta on kuitenkin uudistumisen mahdollisuus. Ehdolla on helsinkiläinen Reko Ravela, jonka mahdollinen valinta toisi Vasemmistoliiton toimintakulttuuriin odotettuja uusia tuulia. Puoluekokoukseen liittyy myös itseni kannalta merkityksellinen seikka; minut nimettiin puoluekokoukseen 1. varajäseneksi, mikä tarkoittaa matkalippua Jyväskylään 18.-20. kesäkuuta. Kokouksessa olen myös ehdolla Vasemmistoliiton puoluevaltuustoon, tehtävä jonka otan vastaan innolla, mikäli se minulle suodaan. Dramaattisin itseäni koskeva päätös on kuitenkin ollut hyväksymiseni Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Tuleva syksy tulee olemaan siltä osin täynnä monenlaista uutta, mitä odotan tarmoa täynnä.

Herätkää!

Kevät on ollut opiskelujeni osalta yhtä suurta myllerrystä. Eivät sisällöllisesti, sillä aikani on kulunut lähinnä koti-isyyden merkeissä vaimoni viimeistellessä omia opintojaan, vaan niiden materialististen edellytysten vuoksi.
Opiskelen pääaineenani kasvatustiedettä. Sain kuluneen viikon aikana kuulla, ettei yliopistomme aikuiskasvatuksen professori Matti Laitisen määräaikaista professuuria jatketa tulevana lukuvuonna. Aikuiskasvatuksen opiskelumahdollisuuksien kaventamisen näen erityisen huolestuttavana monista syistä. Ensinnäkin alueellisesti olemme Suomen pohjoisin alan opiskelumahdollisuuksia tarjoava laitos, mutta myös ainoa Jyväskylän pohjoispuolella. Opetus ei täysin lopu, sillä yksi tutkija-professori vielä jää taloon. Selvää kuitenkin on, että tehtävän sisältö kaventuu merkittävästi. Yliopistoomme tungettavien uusien sivuaineiden, kuten yrittäjäkasvatuksen vallatessa tilaa on pelkona paitsi tehtävien kaventuminen, myös niiden painottuminen talouselämää tukevaksi välineeksi. Aikuiskasvatuksen todellinen tarve, ja potentiaali on palvella kansalaisyhteiskuntaa monipuolisesti kolmannen sektorin ja muiden instituutioiden kautta. Tähän asiaan palaamme taatusti syksyllä, kunhan opiskelijat palaavat kesälaitumiltaan.

Toinen meitä opiskelijoita puhuttanut aihe on ollut opetuksen lukukausimaksujen torjuminen. Keskusteluun luotiin onnistuneesti painetta lukuisilla tempauksilla ja ainakin hetkeksi saavutettiin torjuntavoitto tässä ikuisuuskeskustelussa. Tähän asiaan otimme Lapissa kantaa, muistuttamalla, ettei tämä torjuntavoitto ole mikään syy löysätä otetta, vaan vain tilaisuus palauttaa keskustelu sinne minne se kuuluu: koululaisten ja opiskelijoiden nykytilanteen parantamiseen. Erityisesti sapettaa kaiken käydyn keskustelun jälkeen tapahtunut yhteentörmäys arkirealismin kanssa. Avoin yliopisto ilmeisesti keskittyy ydintehtäväänsä eikä tarjoa kesän ajalle yhtään kurssia, jotta voisin valmistua nopeammin, niinkuin on lopetusministeriön tahtotila. Sen sijaan meille, jotka emme halua olla kesää työttömänä, vaan opiskella, on ainoa mahdollisuus ostaa opiskelumahdollisuus kesäyliopistosta, jonka tarjonnasta näyttivät löytyvän ne avoimesta kadonneet kurssitkin. Itse valitsin kesäpuuhasteluksi sosiaalipsykologian perusopinnot (25 op.) hintaan 450e. Jos ottaa huomioon, että tämän myötä olen ehkä oikeutettu opintorahaan ~270/kk) kesän ajalle, niin minullehan jää taskunpohjalle monta euroa.

Viimeisin älähdyksemme kosketti itseäni myös mainitsemieni opiskelun aineellisten puitteiden osalta. Sivuaineenani on myös Filosofia, jonka olin haaveillut lukevani syventäviin asti. YTK:n tiedekuntaneuvosto olikin suuressa viisaudessaan päättänyt lopettaa filosofian(ja kulttuurihistorian) syventävien opetuksen, joten tämä matto on toistaiseksi vedetty alta. Tapaus ei ole yksittäinen, kuten aikuiskasvatuksen esimerkki osoitti, vaan osa suurempaa kuviota, jonka uhreina ovat olleet tähän mennessä myös kuntoutuksen ja julkisoikeuden koulutusohjelmat, ja jonka taustalla kummitelee uudistunut yliopistolaki, yliopistojen rahoitus, sekä markkinavoimien häikäilemätön hyökkäys sivistystä ja kriittistä ajattelua kohtaan.